— Ette, pelästyin vain. — Hänen ihanat, soikeat kasvonsa ilmaisivat pettymystä.
— Uskon kaikki, kunhan ette vain minua pelkää.
Veronka hymähti.
— Olisi synti olla sitä uskomatta, puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Se ei ole taikauskoa; se on tosi asia. Tapahtumat ovat todistettavissa. Joka ei usko sitä, hän ei usko mitään. Joko ovat Kristuksen ihmeteot tosia, ja silloin voivat olla tosia nämätkin, taikka…
Mutta hän ei päässyt lopettamaan, sillä madame Krisbay antoi merkin nousta pöydästä, samalla ilmoittaen olevansa väsynyt ja menevänsä nukkumaan. Kaikki nousivat nyt pöydästä ja rouva Mravucsán johti sekä hänet että Veronkan kummankin omaan pihanpuoleiseen kammariinsa.
Wibra hiipi ovensuussa Veronkan luo tämän nyökätessä hänellekin hyvää yötä.
— Miten aikaseen aamulla lähdemme? — asianajaja kysyi.
Vastatessaan neitonen kumartui veitikkamaisesti, samalla taivuttaen lumivalkoista kaulaansa sivulle päin, aivan kuin olisi se katkennut.
— Miten herra Tuomas käskee.
Wibra ymmärsi, mitä sana Tuomas merkitsi ja vastasi leikillisesti: