— Ehkäpä olettekin oikeassa, — hän mutisi haaveksivin katsein.
Hetken odotettuaan Wibrakin lausui haluavansa päästä levolle, yksikseen, jonkatähden hän pyysi talon rouvaa osoittamaan hänelle yösijan.
— Hm, johan pohatta meni, horisi tuomarinapulainen.
Tuskin oli Wibra saanut oven perässään kiinni, niin jo teurastaja Kukucska iloisesti huudahti: "Madonsyömät menkööt". Hän riisui takkinsa, kääri mahtavasti ylös väljät paidanhihat — vasempaan käsivarteen oli härän pää tatuoitu — ja iski viekkaasti Mravucsánille silmää.
Herra pormestari ymmärsi asian.
— Niin, niin — hän vakuutteli säteilevin katsein, eihän sitä voi mennä maata pääsemättä koettelemaan, rakastavatko meitä vielä naiset vaiko eivät.
Näin sanoen hän aukasi piirongin laatikon ja veti sieltä esiin korttipakan.
Korteista puuttui tosin pataässä, mutta se ei Bábazékin sivistyneitä haitannut. Ennenkin olivat nämä pelanneet preferanssia, vaikka kortteja jakaessa viimeiselle tulikin yksi vähemmän; mielikuvituksessa se henkinen kortti tuli hänen osalleen ja voitiin sitä pelissä käyttää. Jos pataa maalattiin, löi tämä esiin näkymättömän kortin sanoen:
— Minullapa on henkiässä!
Joskus hän voittikin sillä pelin, varsinkin kun pata oli valttina.