— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei ole siitä ollut aavistustakaan.
Sitten tarttui hän otsaansa ja huudahti katkerasti:
— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla hautajaisiinkaan!
— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties lausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin hyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa eteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita; astuin taas yhden päälle.
Pappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla näet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin kirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.
— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei saanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.
Pappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti hengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa taloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt, mutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan. Tuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain ihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut. Vavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri kun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne aina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin ääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!
János-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi Billeghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren kiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän murisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei, hevoset!
Pappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään tapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä ylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten, miten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi päästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi vielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä seisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa mieltään velvollisuutensa täyttämällä:
— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin jälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä surulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi töikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä kerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin mielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen luotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan, rukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista, hänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne tuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta Jankó!