Eipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä viimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä toimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat voimat.
Vaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava Billeghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä mies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta, miten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies oli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.
Siinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä vielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä hautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä kirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet olivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.
János astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja. Onpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja lasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään muuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä piirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä lumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen hänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut, mutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin mustat silkkiripsut.
Ja häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen sydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla? Eihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?
Kuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi muisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon rukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa oli siellä sisällä siistimässä.
János pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa hääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian kohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän polvistui.
PYHÄ PIETARI JA HÄNEN SATEENVARJONSA.
Niin, Jeesuksen eteen pappi polvistui. Hän kääntyi Jeesuksen puoleen — herramme Jeesuksen puoleen. Minkä onnen onkaan ihmiskunnalle tuonut tämä Jeesus, Jumala, joka oli ihminen. Jumalaa en pääse tuntemaan, mutta Jeesuksen tunnen. Jeesus on minun tuttuni, hän on kaikkein tuttu. Tiedän mitä hän on tehnyt, tiedän miten hän on ajatellut, tunnenpa hänen muotonsakin. Mieltäni ei rauhoita se tieto, että hän on herrani, vaan se että hän on tuttavani.
Parisentuhatta vuotta sitten eli maan päällä muuan tuttavani, mikä ihmiskuntaa yhteenliittävä ajatus! Silloiset ihmiset ja heidän jälkeläisensäkin ovat jo aikoja sitten tomuksi maatuneet, tomusta on ruohoa kasvanut, ruohosta Herra ties mitä, mutta hän, minun tuttavani, on aina elänyt ja tulee aina elämään.