Jos matkustan kauas vieraille maille, vierasten kansojen keskuuteen, missä ihmiset ovat toisenlaiset, eläimet, jopa kasvitkin oudot, taivas toisennäköinen, kaikki outoa, tulen ajatelleeksi yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen painostamana, etten ole enää koko tässä maailmassa, kunnes yhtäkkiä jonkun ihmisasutuksen laidassa silmiini siintää risti ja siinä riippumassa haavoistaan verta vuotava läkkipeltimies. Tämä on minun tuttuni.
Ah, hänkin täällä! Siis täälläkin hän! Enkä minä enää ole yksin enkä avutonna. Minäkin silloin polvistun hänen eteensä ja kerron hänelle aivan kuin tuo pappi, mikä mieltäni painaa. — Auta minua, Herra Jeesus — tällaisia ajatuksia János pastori nyt hänelle esitti. — Äitini on kuollut, pikku siskoni on tuotu tänne minun kasvatettavakseni. Olen köyhä, kokematon, en tiedä miten on lapsia kasvatettava. Ohjaa, Jeesus, ajatuksiani oikeaan! Ja vuodata pohjattomasta yltäkylläisyydestäsi keinoja voidakseni häntä elättää ja hoitaa. Tee minulle ihme, Herra Jeesus!
Läkkipellistä tehty jumalanpoika tuntui kuuntelevan hänen rukoustansa.
Varjot ja valojuovat, jotka ikkunoista ja seinistä häneen sattuivat
ja hänen kohdallaan väikkyivät, näyttivät hänen kasvojensa ilmeiltä.
Kesken tuskiensa tuntui hän hymyilevän:
— Hyvä on, hyvä on. Tiedän kaikki. Puutun asiaan.
Kauan pastori oli siinä rukoukseen vaipuneena, yhä uudestaan alottaen, huomaamatta että sillä välin yht'äkkiä oli taivas käynyt pilveen ja nuo mustat pilvet ennustivat myrskyn tuloa, kuten syksyisin usein tapahtuu sellaisella, miltei luonnottoman lämpimällä ilmalla, mikä näinä päivinä oli vallinnut. Hänen astuessaan ulos kirkosta valuikin jo vettä virtanaan. Vuorilta kylän takaa vesi koskena kohisi puroissa, ja eläimet ammuten laukkasivat pitkin teitä. János joutui kauhun valtaan.
— Jätin lapsen sinne rappusille. Voi, nyt se meni!
Kuin mielipuoli juoksi hän pappilaa kohden, ja nyt vasta hän sai kummastella sitä näkyä, joka hänen silmilleen avautui.
Siellä oli kori vielä paikallaan. Lapsi istui korissa, mutta hanhi juoksenteli pihalla. Satoi rankasti edelleen, tuuli pieksi sadetta rappusillekin, vesi silläkin kohdalla virtana juoksi, mutta lapsi oli kuivana, terveenä, sillä korin päällä oli levällään suuri, haalistunut punanen sateenvarjo; sen kankaassa oli jo paikka paikan päällä, sisäpuolella tuskin voi enää eroittaa kapeata kukkaisreunustetta, joka kiersi ympäri laidan entisten aikojen muodin mukaan.
Nuori pappi loi kiitollisen katseen taivaille ja nostaen lapsen korista hän suuteli sitä hellästi, sekä vei sen ynnä sateenvarjon köyhään asuntoonsa.
Nyt olivat lapsen silmät auki, ne olivat siniset ja katselivat kummastellen pappia.