— Siten että sen kerron.
— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit sanomalehdissä.
Wibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä salamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:
— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette nukkunut?
Sitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva puheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka ei illalla tahtonut riisuutua.
Wibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä ihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa lisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen naisen sopii:
— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin on haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen saatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa vyötäiset. Senkin pitää kestää.
— Voi, täti, täti! Mitä täti puhuukaan!
— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi karviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen, jotta tämä repeytyi irti.
Se vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski nyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas vaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo tuollaisen valjakon.