Nytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. — Kääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten! Ja sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä ole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna vaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni, kelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän pantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.
— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi kotiin!
— Mutta jos sattuu jokin este? Eihän sitä niin voi tietää.
Kunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen. Mravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään päivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi jäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen mennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut aamuhaikuja vetäessään katsella saanut.
Mikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan, jo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin istuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja koskettivat… En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.
János mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta tuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi Mravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:
— Hoi, hoi! — pysähtykää.
Vaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt oli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli löytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt esiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne Wibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka muka oli jalostettua lajia.
Vasta nyt päästiin todella lähtemään. Kovasti siinä nenäliinoja liehutettiin ja hattuja heilutettiin kunnes viimein eräässä tienkäänteessä kokonaan katosi näkyvistä Mravucsánin vieraanvarainen talo kaikkine asukkaineen, suurine pähkinäpuineen ja tupruavine piippuineen. Yhä uusia kuvia Bábaszékin katuelämästä avautui matkailijoille. Puotinsa portailla istui nytkin rouva Münz lumivalkoinen huivi päässä arvokkaasti ja ystävällisesti tervehtien ja nyökäyttäen harmaata päätään, jonka kirkassankaiset silmälasit kahteen yhtäsuureen osaan jakoivat. Pajan edustalla paraikaa korjattiin Glogovan papin särkyneitä ajopelejä. Kuumat raudat sähisivät vedellä valeltaessa kuin käärmeet. Tuonnempana käsityöläiset asettelivat myömättä jääneitä tavaroitaan matka-arkkuihin. Vähitellen jäivät selän taa pikkukaupungin kaikki talopahaset koreiksi maalattuine portteineen ja näihin seppeleen sisään piirrettyine nimikirjaimineen. Viimeisen talon kohdalla, jonka ikkunat olivat vastaista juutalaista hautuumaata päin, kuului yhtäkkiä pensasaidan takaa kaksi pistoolin laukausta, säikäyttäen hevosia pahanpäiväisesti.
Matkailijat katsahtivat ääntä kohden ja jo seisoikin siellä herra Mokry uuden uutukaisessa sinisessä puvussaan, jonka Beszterczen kuuluisin räätäli Klener oli neulonut, toisella kädellä heiluttaen jäähyväisiksi hattuaan ja toisessa pitäen koholla pistoolia, jonka hän oli heidän kunniakseen laukaissut. Vastakkaisella puolen tietä heittivät tuon vaarallisen tuulimyllyn peloittavat siivet mustia varjojaan vehmaalle, kukkivalle apilasniitylle. Kaikeksi onneksi se ei nyt käynyt; seisoi alallaan kuten nuppineulaan pistetty jättiläiskärpänen.