Ilma oli aivan tyyni. Vehnä ei näyttänyt antavan rintaa hennoille tähkilleen, vaan seisoi jouten auringon helteessä liikkumatonna ja suorana kuin sotilaat rivissään. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
Vain hevosten kavioiden kapse kuului kivisellä tiellä. Liskovinan metsä tuntui tulevan heitä yhä lähemmäksi; sen rauhaisa ääretön ruumis tuntui hiljaa hengittävän.
VIIDES OSA.
KOLMAS PAHOLAINEN.
CZOBOR MARIAN RUUSUPENSAS, MAANHALKEAMA JA VANHA PÄÄRYNÄPUU.
Madame Krisbay tähysteli seutua, tehden tuon tuostakin kysymyksiään. Kaikki häntä huvitti, ränsistynyt lammastalli metsän reunassa, samoin tiheästä valkorunkoisesta koivikosta pilkistävä pyhimyskappeli. Veronka alkoi selittää että rosvot siinä paikassa ennen vanhaan murhasivat erään rikkaan kapakoitsijan, ja oli tämän leski rakennuttanut tuon kappelin miesvainajansa muistoksi.
— Kai, kai iloissaankin, — lisäsi Wibra.
— Te olette häijy mies! — nuhteli Veronka.
Liskovinan metsä on sangen laaja; siinä on kauniita laaksoja ja vaaroja sekä vuoroin vihantoja nurmikoita. Se on melkein yhtä upea kuin joku englantilainen puisto, puut ovat kuitenkin vain yksiä lajeja, suurimmaksi osaksi koivuja, jotka ovat puiden kesken samanlaisia hiljaisia ja vaaleanverisiä, kuin nuo liinatukkaiset slovakkitytöt kansan kesken. Mutta Liskovinan muu vehmas kasvullisuus on täällä sensijaan sangen vaihteleva, mahtavat sananjalat kasvavat miltei puitten oksiin asti; hajuruoho oli jo kukkinut ja levitti kuivuneena tuoksuaan koko metsään. Kasvistossakin on näet semmoisia heittiöolioita, joista on hyötyä vasta heidän kuoltuaan. Miten moninainen onkaan jo kasvikuntakin! Miekkaliljalla taasen on maassa paras osansa, nimittäin sen juurisipuli; ken syö sen illalla, saa yöllä unissaan nähdä tulevan kultansa. Paljoa puheliaampi on kuitenkin tavallinen päivänkakkara, kursailematta se ilmoittaa rakastaako kysyjää se henkilö, jota hän ajattelee, rakastaako paljokin, vai vähä, vai ei ensinkään, — pitää vain nyppiä järjestään sen valkoiset terälehdet, niin viimeinen niistä totuuden sanoo.
Nämät eivät ole puutarhojen äiteliäitä kasvatteja, maaemolle väkisin työnnettyjä vieraita penikoita, joista hän ei aina huolikaan, vaan täytyy niitä pitää eri kukka-astioissa. Nuo mainitsemani kasvit ovat hänen omasta povestaan puhjenneita, niitä hän hyvillä mielin vaalii ja kasvattaa, ja heidän talvilevostaankin hän on etukäteen huolehtinut samoin kuin muustakin seudun kasvikunnasta.