Metsäneilikka on huikentelevien ampiaisten ravintola, keltamo lintujen juomamalja, mesikkä perhosien vaununa. Liskovinan metsä on sangen ystävällinen; kuoriaisille se suo yösijan kissankellon kuvussa, linnunpesiä etsiville poikasille se tarjoaa mansikoita, nuorille neitosille kukkavihkoja, eukoille rohtokasveja, susille ukonhattua, joka on murhaajakasvi ja jota kansa nimittääkin "sudentappajaksi".
Onko se todella sutta tappanut, se on toinen asia. Susillakin on näet heidän järkensä, ja varmaan tuntevat he kasvioppiakin, jotta ovat polvesta polveen voineet pennuilleen sanoa: "Älkää koskeko lapset Aconitum lycoctanum kasviin vaan syökää ennemmin lihaa!"
Ainakin oli hauskaa matkustaa metsän siimeksessä. Madame Krisbay vain joka kerta vapisi, kun joku orava hyppiessään sai lehdet liikahtamaan, hän näet pelkäsi niiden rosvojen tulevan, jotka muinen olivat sen kapakoitsijan tappaneet.
— Sehän tapahtui kahdeksankymmentä vuotta sitten, madame; nehän ovat jo kuolleet.
— Mutta heidän poikansa?
Hän rauhoittui vasta Liskovinan metsästä päästyä, kun saavuttiin naapuripitäjään laihoille kaura- ja tattarimaille, Kurjaa seutua se, missä heinämöt_ haasialla kyyhöttävät_. [Vähänurmisilla seuduilla, missä on huono heinänkasvu, keräävät maalaiset huolellisesti haasioihin kaikki heinät, ettei mitään hukkuisi.] Kuitenkaan ei hän kauan tuntenut olevansa turvassa, sillä taas tultiin metsään, tuohon kuuluisaan "Zelena Hruskaan", joka ulottuu aina Makovaan saakka. Jospa tuolta suurten tammien takaa rosvot ilmestyvätkin!
Mitä madame niin suuresti pelkäsi, juuri sitä Wibra yhtä suuresti toivoi. Istuessaan siinä neitoa vastapäätä kypsyi piankin hänessä päätös naida hänet — sateenvarjon vuoksi. Tyttö on sangen sievä, mutta vaikkei hän sitä olisikaan, olisi sateenvarjo täytenä korvauksena. Pyhä Pietari oli häntä neuvonut, siispä hän sen oli tekevä, varmasti kosiva. Tuo tuhma taikausko, jota hän tähän asti oli halunnut ivata, kietoi hänetkin ja hankki itselleen sijan hänen terveimpien ajatustensa seassa. Hän tunsi että jokin näkymätön voima häntä siihen kannusti.
Mikä voima? Varmaankin pyhän Pietarin, joka unessa hänelle käskyn antoi.
Mutta miten alottaa? Sitä hän mietti kaiken tien. Nytpä kelpaisi pieni romanttinen kohtaus, jommoisia on romaaneissa, jos esimerkiksi rosvot hyökkäisivät heidän kimppuunsa metsässä ja hän ampuisi ne kaikki revolverillaan kuoliaaksi, vapauttaisi näin heidän kynsistään Veronkan, joka sitte hellästi hänelle lausuisi: "Pelastit henkeni, omasi olen kuolemaani asti."
Mutta noin vaan ilman aihetta hän ei tohtinut neitoa lähestyä; kurkkuun takertuivat koreat sanat, jotka hän siinä oli valmiiksi miettinyt. Epäilykset taas mielen valtasivat: entä jos hän ei voi minusta pitää? Jospa hänellä onkin joku jo siellä kotona? Eihän voi ajatellakaan ettei olisi. Onhan joku jo hänet nähnyt, ja jos on nähnyt, niin niin varmaan on häneen rakastunut. Tässä täytyy tapahtua jotain erikoista asiaani auttamaan.