Mutta rosvoja ei tullut, ehkei niitä ollut olemassakaan. Seutu on sangen köyhää, ei täällä ole mitään varastamista ja rosvoamista, eipä kasva siis täällä rosvojakaan.
Zelena Hruskan tuolla puolen näkyi Szlatina suippoine kirkontornineen ja vuoren kukkulalla sijaitsevine ikivanhoine linnoineen, jonka ennen omisti Czoborin suku, mutta nyt Koburgin herttua. Kyläkapakan edustalla oli hevosia syötettävä. Veronka ehdotteli että mentäisiin sillaikaa katselemaan linnaa, jota muuan vanha porttivahti vartioitsee ja matkailijoille näyttää. Kapakan isäntä väitti muutamien huoneiden olevan siellä vielä nytkin aivan samassa kunnossa kuin Czoborien aikana; pihassa on suu ammollaan kaksi sammaltanutta kanuunaakin, huoneissa komeita aseita ja erittäin arvokkaita muotokuvia seinillä, muiden muassa erään tyttösenkin, Czobor Katarinan, joka seitsenvuotiaana sieltä katosi ihan tietämättömiin.
Veronka kävi uteliaaksi tyttösen suhteen.
— Ja kuinka hänen sitte kävi? — hän kysyi isännältä.
— Eipä ole pikku neiti rukkaa tähän päivään nähty, — huoahti kapakan isäntä.
— Ja mihin aikaan on tuo katoaminen tapahtunut?
— Noin kolmesataa vuotta sitte, — vastasi mies nöyrästi hymyillen ja lähti saattelemaan vieraita ylös jyrkkää polkua, syreenipensasten keskitse tuonne autioon ritarilinnaan.
Kaiken katoavaisuutta mietiskellen seurue sieltä ulos tuli. Madame
Krisbay nyrpisteli nenäänsä, sanellen: Mikä kauhea ummehtuneen haju!
Veronka sensijaan ihasteli muinaismuistoja. Yhtäkkiä hän siinä huomasi
suojusmuurin raunioiden kupeella ihmeen ihanan ruusun.
— Ai, kuinka komea ruusu!
Vanha portinvartija tiesi siitäkin kertoa tarun. Sillä paikalla oli muinoin kaunis Czobor Maria heittänyt henkensä hypätessään alas muurilta, hän kun rakasti erästä nuorta paimenta, mutta hänen isänsä tahtoi pakottaa häntä muutamalle keisarin prikaatipäällikölle. Tuo paimen istutti sitte siihen paikkaan ruusun, joka nyt tekee ainoastaan yhden kukan vuodessa.