— Oli teidän tähtenne. Ettekö vaihda?
— En. Mistään hinnasta en sitä ottaisi; minusta tuntuisi, kuin olisin sen tuolta neidolta varastanut.
— Ettekö todellakaan ota sitä minulta?
— En.
Wibran mieli kävi katkeraksi, suutuksissaan heitti hän ruusun kädestään. Tämä läksi vierimään jyrkkää vuorenrinnettä alas ohi villien siskojensa orjantappuroiden aina maantien ojan pohjalle.
Säälien katseli Veronka kukkaa, kunnes se katosi näkyvistä.
— Teittekö nyt mielestänne oikein? — hän sitte torui. — Mitä pahaa tuo ruusurukka oli teille tehnyt?
— Olipa niinkin — vastasi asianajaja kiihkeästi.
— Mitä sitten? Pistikö teitä?
— Pisti kuoliaaksi. Ilmoitti minulle sangen ikävän asian.