— Mitä niin?
— Kuiskasi minulle viimeöisen uneni jatkon.
— Sitä pikku lörpöttelijää!
Neidon ääni kävi leikkisäksi, ja nauraen hän katsoi Wibraan suurin silmin.
— Olisin saanut rukkaset.
Veronka kohotti päätään taaksepäin, kääntäen silmänsä taivasta kohden, joka helotti kirkasna ja pilvetönnä ja sai nyt kasvonsa venymään omituisen pitkiksi ja säälivän näköisiksi.
— Voi teitä, herra Wibra rukka, mikä onnettomuus! — näin sanoen hän hymyili veitikkamaisesti. — Olisitte saanut rukkaset unissanne.
— Vielä siinä ivailette! — puhui asianajaja, mieliharmiansa purkaen.
— Oletteko varma siitä, että olisitte todellakin saanut rukkaset?
— Olen, nyt olen siitä varma, — hän vastasi suruisesti; — voittehan aavistaa, ketä kosin.