— Minäkö? — vastasi neito kalveten ja nauru katosi yhtäkkiä hänen huuliltaan. — Ettäkö minä? — hän kuiskasi, mutta ei puhunut enää mitään, astui vain eteenpäin hiljalleen, ääneti, katse maahan luotuna, kapeata polkua alas madamen perässä.
Hän oli kohottanut hiukkasen hameensa helmoja suojellakseen niitä pölyltä, töryltä ja takkiaisilta; pienoiset jalat näkyivät vapaasti, miten ne vuoron perään nousivat ja laskivat; kengät narisivat ikäänkuin tahdissa, ruohot ja kukat taipuivat niiden alla, mutta eivät murtuneet, vaan nousivat jälleen entistä ehompina ja upeampina hänen jäljissään.
Korean kirjava sisilisko hopeanvärisine selkäpanssarineen pujahti poikki tien. Mikä kova onni toikaan nyt tuon pikku ritarin siihen? Juuri sillä hetkellä sattui siitä astumaan äkämystynyt jättiläinen — Beszterczen kuuluisa asianajaja. — "Kuolkoot kaikki elukat!" — ja iskien kerran kantapäällään hän katkaisi pään pois pikku sisiliskolta.
Veronka katsahti taakseen ja näki sen. Hänen olisi ihan tehnyt mieli itkeä sisilisko paran kohtaloa; ei tohtinut kumminkaan mitään virkkaa. Häntäkin alkoi tuo hirmuinen jättiläinen pelottaa; itsekseen hän vain puoliääneen mutisi: "Pyöveli!"
Päästyään vuorelta alas tielle hän sattui kulkemaan äskeisen ruusun ohitse, joka siinä virui kivikossa, alasvieriessään tomusta likaantuneena. Jumala tiesi, mitä hän ajatteli, mutta yhtäkkiä hän kumartui ottamaan sitä maasta, sitte puhalsi hän sen pikku suullaan puhtaaksi ja kiinnitti rintaansa. Se sopi siihen aivan kuin olisi siinä ikänsä kasvanut.
Hän ei puhunut sanaakaan, eikä liioin enää katsonut tuohon hirmuiseen jättiläiseen, vaan käänsi päänsä hänestä pois, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan. Jättiläinen taasen oli tyytyväinen nähdessään ruusun; hän tunsi sydämensä lämpenevän ja heltyvän siihen määrään, että olisi antanut vaikka sata florinia, jos olisi voinut liittää pään jälleen sisiliskoon, mikä nyt kumminkin oli mahdotonta.
Alhaalla kapakan edustalla oli János jo syöttänyt hevoset, valjakko oli valmisna lähtöä varten ja painostavan mielialan lumeissa. Ääneti siinä istuttiin, kun toinen katseli seutua vasemmalla puolen, niin toisen katseet harhailivat oikealla vuoriston teräksenharmailla huipuilla, ja jos heidän katseensa sattumalta kumminkin toisensa kohtasivat, käänsivät he ne heti poispäin. Puhuessaan he kumpikin kääntyivät vain rouva Krisbayn puoleen, joka vähitellen alkoi aavistaa että heidän välillänsä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ah, mitäpä sitä olisi voinut tapahtua? Joutavia pikkuseikkoja, parisen lapsellista sanaa, joita heidän nuori mielensä oli suurentanut ja laajentanut, kuten paholainen muinen Debreczenissä professori Hatvanin ahtaan kammion, jotta siihen viimein mahtui koko kaupunki. Samoin noihin pariin sanaan mahtui kaikki, kaikki…
Tapahtuipa sitte vielä paljo muutakin. Ties mistä syystä putosi Veronkalta nuppineula ja kumartuessaan sitä jaloista etsimään irtaantui hänen hiuksistaan äskeinen haluttu neilikka sekä putosi Wibran syliin.
Wibra otti sen käteensä antaakseen takaisin. Veronka viittasi kädellään että se saisi jäädä.
— Pitäkää, koska se teille joutui, kun ei kerran tahtonut minun hiuksissani pysyä.