Eikö todellakaan tahtonut? Sitä Wibra ajatteli kukkaa haistellessaan.
Mikä ihmeen suloinen tuoksu! Mistä se johtuu? Varmaan hiuksista.
Minkälainen tuoksu lienee noilla hiuksilla ilman neilikkaa?
Ajopelit sillä aikaa kiitivät eteenpäin milloin ylös mäkeä milloin alas mäkeä Brana-vuoren juurella. Maan kuulu on Brana-vuori, se sulkee taaksensa maailman kuten portti pihan; sentähden slovakit sitä nimittivätkin branaksi eli portiksi. Brana ei ole mikä hyvänsä. Se on vuoriston magnaatti, — kantaa kauniilla säällä hattuakin, pilvet näet asettuvat sen päälaelle. Mutta osaapa vanhus hikoillakin; vesisuonet ja kallioiden uumenista pulppuavat lähteet yhtyvät suureksi puroksi, joka vinhasti kiitää sen uurteista, ruskeata kylkeä alas Kvetyinan aukealle ja vielä senkin kivikkomaiseman halki tietänsä eteenpäin.
— Tämä on jo Bjela Voda — selitti Veronka rouva Krisbaylle. Se on meidän joki. Ei ole enää pitkä matka kotiin.
Vielä oli sentään kulettava yhden metsän kautta, sitte alkaa kohta näkyä Glogova laakson pohjasta valkoisille pikkutaloineen. Mutta tämäpä vasta oli kehnoa tietä, käyrä kuin paholaisen sielu, täynnä uurteita ja paikoin niin kapea, että ajopelit tuskin kulkemaan mahtuivat, pyörät kallioseinää harasivat.
János käänsi päätään, korvallistaan kovasti kynsien:
— Liisterattaat pitäisi olla tässä maassa!
— Liistekö? Mutta nelipyöräiset meillä nyt on, — olemme siis näillä vaarassa. Sitä János tahtoi noin kautta rantain isännällensä ilmoittaa.
Tuon tuostakin hänen täytyi astua alas joko vauhtia pidättämään tai työntämään, hevosten täytyi astua vain käyden. Välistä oli sola niin syvä ettei näkynyt muuta kuin taivas. — Linnun teitä täällä pitäisi liikkua, — János murisi.
— Ette pidä seudusta?
— Kovin on sen muoto rokonarpinen — arveli János; — täältä ei pidä mennä naimaan!