Vaunut sillaikaa vierivät hiljaa eteenpäin. Kuski ei enää mahtunut rattaille, vaan antoi Wibra hänen kävellä jalkaisin perässä, ottaen itse ohjat käsiinsä. Veronkan oli istuttava hänen viereensä kuskinistuimelle. Herranen aika, mitä sanovatkaan ihmiset kylässä, kun tämän näkevät! Kun oli päästy ulos vuorensolasta, missä oli vuoroin jyrkänteitä, vuoroin suosilmiä, pistäytyi jälleen alhaalla laaksossa esiin Bjelawodan joki, puikkelehtien kallioiden lomitse, ja tästä lähtien se juoksi kaiken matkaa vaunujen rinnalla kuten mikä mustalaispoikanen. Nyt juoksevat hyvällä tiellä hevosetkin nopeammin, rattaat pyörivät hauskasti ja Wibra laskien ohjat höllälleen antaa aatostensa liitää vielä kerran äskeisiin tapahtumiin… Eiköhän tämä kaikki olekin vain unta? Ei, ei, istuuhan Veronka hänen rinnallaan ja takana kirkkoherra Bélyi János mongertaen madame Krisbayn kanssa gallialaisten kieltä. Niin, tämähän on täyttä totta. Senhän kaiken voi nähdäkin. Uskomattomampaa kuin romaani ja kuitenkin totta. Eipä olisi eilen uskonut, että hän oli ennen, kuin päivä ehtii toista kertaa laskemaan, löytää perintönsä ja päälle päätteeksi puolisonkin. Kaiken kaikkiaan neljänkolmatta tunnin asia. Eilen hän ei tähän aikaan vielä tiennyt, oliko Bélyi Veronkaa olemassakaan. Ihmeellistä! Hän alkoi lähemmin ajatella, miltä maailma silloin näytti ilman Veronkaa. Käsittämätöntä, kun hän ei vielä eilen tähän aikaan mitään sen suuntaista kaipausta tuntenut. Miten tämä voi olla mahdollista? Nuo hiton pyörätkin niin vimmatusti ratisivat, ettei päässyt eilistä olentoansa oikein tämänpäiväiseen vertaamaan… Todellakin ihmeitä! Yksi legenda, nimittäin sateenvarjoa koskeva, oli särkynyt, mutta toinen syntynyt sijaan. Taivas ja maa olivat ruvenneet ajamaan hänen asiaansa, auttamaan häntä perintöänsä löytämään. Taivas oli lähettänyt unen, maanhalkeama suojelijan.
Tämä suuri onni hänen sydäntänsä suloisesti hiveli: Tietäisitpä neitonen, kuinka rikkaalle miehelle olet kätesi antanut!
Tämä ajatus häntä niin viehättävästi tuuditteli ja lohdutteli, jotta hänen täytyi salaa hymyillä kuten valepukuinen kuninkaanpoika, ajatellessaan: pianpa kullanmurunen sen saapi tietää.
Kopanyiczan kalliokielekkeen kohdalla tuli nyt yhtäkkiä näkyviin
Glogova pienosine taloineen.
— Perillä ollaan, — Veronka virkkoi.
— Missä päin pappila?
— Kylän toisessa päässä.
— Sanothan sitte, minne päin on käännyttävä, oikeaanko vai vasempaan.
— Kyllä, herra kuski; ajakaa vain suoraan eteenpäin.
Laventelituoksu tuntuu tänne tielle asti. Jo alkavat näkyä nuo tutut pienet puutarhat säleaitoineen, suurine auringonkukkineen, rainnat seivästen nenissä ja pesuvaatteet marjapensailla. Talojen porteilla leikkivät lapset paitasillaan, ratsastaen särkyneiden korvojen laitalaudoilla, pihassa hyppelee hevonen, kello kaulassa.