Kylä on muuten melkein autiona; ken vain kynnelle kykenee on peltotöissä, hameväki taasen on saatuaan ruuan valmiiksi mennyt sitä väelle viemään. Vain koulun edustalla on elämää ja vilinää, mutta lapset eivät enää ole ulkomuodoltaan niin yhdennäköiset kuin ennen opettaja Majzikin ollessa nuorempi; nyt niitä on tummia ja vaaleita, laihoja ja vantteroita sekaisin ja unkariksi ne huutavat hyvää päivää tulijoille.
Miehistä vain pomot kotona venyilevät. Siistin paanukattoisen talonsa portailta Gongoly heiluttaa hattuansa. Mies on kauheasti lihonut; semmoinen möhömaha, kuin olisi kymmenen vuotta raudoissa maannut, — talonpoika näet vankeudessa tavallisesti lihoo. Pajan edustalla istuu Klincsok, piippua imeskellen, sepän raudoittaessa hänen rattaillensa pyörää.
— Minne nyt? — hän huudahtaa hilpeästi, viittilöiden käsin ja jaloin kirkkoherralle. — Me jo valittiin toinen pappi! — Nähtävästi oli pastorin viipyminen herättänyt seurakunnassa suurta huomiota.
Paljon olikin Glogova edistynyt: Tuolla kummulla Krizsanin talon takana siintää pyhiinvaelluskappeli kaksintoista porrasaskeleineen. Ja miten kauniin ja solakan peltikattoisen tornin ovatkin saaneet kirkkoonsa! Losoncziin asti saa mennä, ennenkuin sen vertaista näkee. Losonczin kirkon tornissa on sentään kukkokin.
Kylän keskeltä kohoaa majatalo, nimeltä Pyhä Sateenvarjo, sen takana villiviiniköynnösten varjostamana silmiinpistävän kaunis, valkoinen talo, aivankuin sokurista leikattu, takana hyvin hoidettu puutarha, edustalla nuoria soreita silkkipoppeleja mahtavassa rivissä kuin krenatöörit taloa vartioimassa.
— Kenen talo on tuo? — kysyi Wibra taakseen kääntyen.
— Vieressänne istuu sen omistaja.
— Niinkö? Teidänkö, Veronka?
Tämä nyökkäsi hiljaa ja kainostellen päätään.
— Siihen kuuluu vähänen ja huono maapalstakin, — lisäsi pastori säyseästi.