Wibra murti halveksivasti suuta.
— Sitä me emme ainakaan täältä mukanamme vie. Setä sen saakoon. Eikö niin, Veronka?
Sitte kääntyi hän uudestaan taakseen, lausuen pastorille:
— Veronkalla on niin suuret myötäjäiset, että ne riittäisivät kreivittärellekin, mutta siltä ei tiedä kirkkoherra eikä hän itsekään.
Tätä salaperäistä lausetta jäivät miettimään sekä pastori että Veronka, jotta eivät olisi huomanneet kotiin edes saapuvansa, vaan olisivat antaneet Wibran ajaa ohi, jos ei Vistula olisi iloisesti haukahdellen hypännyt heitä vastaan, jolloin portilla itkeskelevä Adameczin leskikin kiljasi:
— Pyhä neitsyt Maaria, olet kuullut piikasi nöyrän rukouksen!
— Seis, pysähdytään! Olemme kotona. Aukaiskaa portti, Adamecz.
Leski pyyhki kyyneleensä, laski rukousnauhan kädestänsä rinnalleen riippumaan ja meni aukaisemaan porttia.
— Onko päivällistä? — kysyi kirkkoherra kiireesti.
— Voi, eihän, mitenkä sitä olisi! Kellekäs sitä olisin keittänyt? Kaikki uskoimme täällä että kirkkoherralle on tuho tullut. Herranen aika, en ole tehnyt tultakaan. Ja mitäpä siitä? Kyynelvirroin olisin sen kohta sammuttanut.