— Niin mutta Jumalapa ei ole luonut kannuksia pieksusaappaisiin.
Huono oli slovakin hevonen, vaan ajankulkuun katsoen se oli hyvinkin nopea. Päivä tuntui näet niin lyhyeltä kuin muutama minuutti. Mutta jo toisena päivänä ajoivat vaunut pihaan, ja kuka astuikaan niistä ulos portaille? Tulija oli itse pormestari, herra Sztolarik.
Olipa hän miten korkea herra ja miellyttävä mies tahansa, oli ainoastaan kirkkoherra nyt iloissaan hänen tulostansa. Veronka häntä ihan pelästyi. Aivan kuin kylmä, jäätävä ilmavirta olisi tullut hänen mukanansa sisään. Mitä varten tuo nyt tänne?
Pormestari oli kuin olikin hänelle erittäin kohtelias ja ystävällinen.
— Tämäkö se on pikku Veronka?
— Tämä tietenkin, — vastasi Wibra voitonvarmana.
Sana "tietenkin" tuota voitonvarmuutta ilmaisi. Pormestari läimäytti kättä Veronkalle ja, kuten tuollaiselle vanhalle herralle sopikin, nipisti hilpeästi hänen kalpeaksi käynyttä poskeaan, joka kumminkaan ei oikein jaksanut punastua. Pahat aavistukset painoivat mieltä: minkätähden tuo nyt tuli tänne?
Wibrakin sitä kummeksui. Tuon hidasliikkeisen pormestarin tulo tuntui hyvinkin omituiselta.
— Toitteko ne? — hän kysyi, asemaa tunnustellen.
— Toin.