Veronka hengitti helpommin. Gyuri oli näet jo päivemmällä ilmoittanut odottavansa sormuksia Beszterczestä.
— Antakaa tänne!
— Kyllä sitte, — vastasi pormestari venytellen.
— Ensin on minun puhuttava kanssasi.
Ensin puhuttava! Hän aikoo siis puhua jotain semmoista, jota ei enää sitte sormuksia vaihdettua voisi sanoa. Maailma alkoi Veronkan silmissä musteta.
Wibra nousi vastenmielisesti paikaltaan Veronkan vierestä, jonka kädet alkoivat levottomasti liikkua virkkausta hypistellen.
— Tulkaa minun huoneeseeni, hyvä holhoojani.
Wibran kamari sijaitsi L-muotoon rakennetun pappilan toisessa päässä.
Ennenvanhaan, kun ei vielä ollut kansakoulua, oli siinä koulusalikin. Vanha Adameczin leskikin siellä oli käynyt aikoinaan aakkoskoulua. Mutta jo edellinen pappi oli jakanut kahtia tämän ison salin lautaseinällä, laittaen siten sisemmän ja suuremman puolen vierashuoneeksi ja toisen puolen ruokakammioksi.
Veronka tunsi nyt olevansa äärettömän onneton; hinnasta mistä hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla, mitä nuo puhuvat… Kaikki, kaikkihan, niin kaikki siitä riippuu. Joku pahahenki, joka tietenkään ei ollut koskaan käynyt nunnien kasvatuslaitoksessa eikä oppinut tietämään, miten sopimatonta on mennä salaa kuuntelemaan, alkoi häntä kehottaa ja kiihoittaa; juokse joutuin Veronka ruokakammioon, niin kuulet kaikki mitä siellä puhutaan, kunhan vain hiljaa hiipien asetat korvasi ohutta seinää vasten.