— Mutta saahan hän sen tietää kumminkin sitte myöhemmin.
— En sano sitä koskaan hänelle.
— Onko sinulla vielä muita syitä?
— On. Kenties eivät antaisikaan minulle tuota pankkiosoitusta, jos se näet ei olisi edes minun nimelleni asetettu, ja milläpä minä todistaisin sen minulle kuuluvaksi. Päinvastoin se kuuluu heille, joiden hallussa se on. Enkä siinä tapauksessa saisi tyttöäkään, sillä jos omaisuus on niin suuri kuin arvelemme, saisi hän ylimyksiä vaikka yhden joka sormelle.
Veronkan alkoi päätä huimata. Hän tuli ajatelleeksi että tällä tavalla Jeesuksen Kristuksen ruumiiseen nauloja lyötiin… tällaiselta se mahtoi tuntua. Hän ei paljoakaan ymmärtänyt tuosta sekavasta puheesta, sateenvarjosta, pankkiosoituksesta, suuresta omaisuudesta. Mikä omaisuus? Mutta sen hän alkoi ymmärtää että hän oli vain välikappaleena jonkun arvaamattoman ja salaperäisen tarkoituksen saavuttamiseksi.
— Hyvä, hyvä, — jatkoi pormestari hetken vaiettuaan, — asia on joka tapauksessa jo nyt sangen pulmallinen, mutta suurimmat pulmat ovat ehkä vielä edessä.
— Ah, mitkä? — kysäsi Wibra epävarmalla äänellä.
— Älä keskeytä minua, jää odottamaan viiden junaa. Ennen kaikkia on meidän päästävä selville siitä, rakastatko todella tuota tyttöä.
Veronka rukka ihan vapisi siellä piilossaan, aivan kuin värisevä linnunpoikanen hän sulki silmänsä, kuten mestauslavalla kuolemaan tuomittu, joka luulee, että alas putoava terä ei tunnu silloin niinkään kauhealta. Voi, mitä on hän vastaava?
— Luulen rakastavani, — Vastasi Wibra epävarmalla äänellä. — Hän on sangen sievä. Eikö teidänkin mielestänne?