— Sanot ettei olisi johtunut mieleesikään häntä kosia… Siinä sitä ollaan. Et saa kiirehtiä sormusten vaihtoa, vielä vähemmän vihkiäisiä. Tutkitaan ensin tuo karhu, nimittäin sateenvarjo ja sen sisältö, sitte voidaan asiasta edelleen puhua.
Wibra kiersi välinpitämättömästi itselleen paperossin, itsekseen ajatellen: Sztolarik on alkanut vanheta, koska tuollaisia jaarittelee. Kuitenkin koetti hän olla ystävällinen häntä kohtaan.
— Minä olen kaikkia näitä miettinyt, rakas holhooja, mutta tässä ei ole nyt muuta tehtävää kuin naida tyttö.
Sztolarik nousi tuoliltaan ja astui nuoren miehen eteen, tarkaten häntä tiukasti viekkailla silmillään aivan kuin aikoisi laukaista suurimman väitteensä.
— Mutta entä jos saavuttaisit perintösi ilman Veronkaakin.
Wibralta pääsi halveksiva hymähdys.
— Johan selitin, — hän vastasi nyreissään, ettei käy laatuun, vaan jos kävisikin, en erottaisi häntä pois perinnöstä, joka on puolittain löytö, sillä kaitselmus on aivan tahallisesti minut vierittänyt häntä kohden.
Sztolarik käänsi nyt kysymyksen aivan päinvastaiseksi.
— Entä jos et saavuta perintöäsi Veronkankaan kautta?
— Sitähän ei voine olettaakaan.