— Vai niin? Kuule siis Gyuri poikani, sillä kohta saapuu nyt asemalle äsken mainitsemani viiden juna.
— Kyllä kuulen.
Hänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin muualla; hajamielisenä ja nyreissään hän rummutteli sormillaan pöytää.
— Kun kirjeesi johdosta tänä aamuna käväsin kultaseppä Huszákissa ostamassa sormukset lähettääkseni ne ratsumiehesi myötä, — en näet silloin osannut uneksiakaan että itse tänne lähtisin. Herra Húszak ei ollut myymälässä, vaan hänen apulaisensa Klaniczay József, se ristituuli.
Wibra nyökkäsi päätään, myöntäen tuntevansa miehen.
Pyysin hänen antamaan kaksi kihlasormusta. Hän kysäsi: keille? — Kauas, — vastasin. Minne? Glogovaan. Eihän vain pappilan neidille? — Juuri sille. Ihana neito, — hän virkkoi. Tunnetteko hänet? — Sangen hyvin.
Wibra herkesi rummuttamasta; hänet valtasi kauhu ja hän hyppäsi ylös kiihkoissaan.
— Puhuitteko jotain Veronkasta?
— Kohta saat kuulla. Sanasta sukeusi sana Klaniczayn siinä kääriessä sormuksia. Miten te sen pappilan neidin tunnette? Kävin Glogovassa viime vuonna. Mitä hittoa te siellä Glogovassa teitte? — Seurakunta teetti meillä hopeaisen varren muutamaan vanhaan sateenvarjoon, jota he tallettavat kirkossaan. — Nuo hupsut, — hän lisäsi, — eivät tohtineet lähettää sitä tänne; pelkäsivät että me sen varastamme, vaikka kapine ei ole kahdenkymmenen kreutzerin arvoinen. Minun piti lähteä sinne panemaan vartta paikoilleen.
— Sehän olisi kauheata! — huudahti Wibra kalveten.