Kaikilla täällä on oma historiansa; nuo paksut koreat vahakynttilät osti Domanyik Miklósén leski Jumalalle — kun Jumala korjasi luokseen hänen miehensä. Käsi kättä pesee, niin sitä luulisi, mutta asia ei ole niin, sillä tuon kauniin alttariliinan oli Gongolyn emäntä valmistanut, ja kuitenkin hän sitte hukkui, — Jumalaa ei näet voi lahjoa.
— Tänne, tänne, herra, sakastiin!
Astuttuaan sisään he sen oitis huomasivat; siellä oli papinpaitojen ja messupukujen joukossa Gregorics Pál vainajan vanha sateenvarjo, vanha tuttu haalistunut punainen kangas, vain hopeinen varsi __ voi, tuo hopeinen varsi upeili siinä niin vieraana.
Ikäänkuin jäykistyneenä Wibra katsoa tuijotti siihen, kykenemättä sanaa sanomaan. Hän tunsi kohtalon olevan vastassaan. Paholainen kulki hänen perässään kehoittaen: Lähde, lähde perintösi perään; toinen paholainen kulki hänen edellään, maanitellen: Tule, tule täällä se on. Mutta onpa kolmaskin paholainen, vielä virkumpi, pääsee keskimmäisenkin edelle määränpäässä hääräämään, ja kun saapuu sinne, virkkaa se ilkeästi virnistellen: Täällä on tyhjää.
Sztolarik säilytti malttinsa, alkoi vain tarkoin tutkia sateenvarjon vartta, aivan kuin sen taiteellista tekoa ihastellen.
— Onko tässä aina ollut tämä varsi? — hän kysäsi.
— Eipä niinkään! Tämä on kokonaan hopeata. Beszterczen Huszák, joka sen valmisti, on etevä mestari. Katsokaa, miten aistikas, miten tyylikäs. Eikö olekin mainio kapine? Seurakuntalaisen! minut viime vuonna sillä yllättivät kylpemästä palatessani. Siitä vanhasta oli luinen kahva särkynyt, jotta sitä tuskin saattoi käyttää. Se on erään Klincsok Istvánin ansio, hän kun alotti rahankeräyksen. On niitä sentään vielä uskovaisia kristityitä ihmisiä.
Sitte kääntyi hän Wibran puoleen.
— Kyllä tulet tämän Klincsokin vielä tuntemaan. Hän on todellakin kunnioitettava mies.
Wibra olisi halunnut lähettää hornaan tuon kunnioitettavan Klincsokin, ja olisipa hän saanut sinne seuraakin, sillä jo taas oli siellä hänen selkänsä takana tuo ensimäinen paholainen kiihottamassa: Lähde hakemaan perintöäsi.