— Ei, vaan Matyko.
Todellakin kyykötti siellä vesikorvon kupeella ylösalasin käännetyllä taikinakaukalolla sinisilmäinen, likanaamainen slovakkilaispoikanen, leikkien herneiden kanssa, posket vielä pullollaan, kun oli työntänyt suuhunsa kokonaisen lettusen.
— Perhana teidät vieköön, eukko! Oletteko kuuro vai mitä? — kivahti asianajaja. — Minä kysyn sitä vanhaa sateenvarjon vartta.
Adameczin leski pudisti suuttuneena päätään.
— Siitähän minä tässä puhunkin… pahat silmät olivat, kuten sanoin, saaneet Matykon sairaaksi, pienokainen oli jo ihan menemäisillään; ainoa lääke oli, kulta kunnioitettava herra, panna kolme palavaa kekälettä lapsen, juomaveteen ja juottaa sitä sille kolmena päivänä. Mutta herranen aika, ei auttanut sekään, eipä väinkään auttanut, lapsi sairasti ja kävi huonommaksi päivä päivältä. Sydämeni oli pakahtua sitä nähdessäni, sillä minulla on sangen hellä sydän, sen kirkkoherrakin tietää…
— Antakaa minunkin se tietää ja palatkaa jo Jumalan tähden asiaan.
— Siinähän jo olen, pyydän nöyrimmästi, sillä siihen aikaan tehtiin uusi varsi pyhään sateenvarjoon, ja meidän neiti, tuo hyvä sielu, lahjoitti minulle sen vanhan varren. Noh, sanoin, parahiksi Matykolle, tästä pyhästä puusta kolme kekälettä ja jos ei sekään auta, silloin Matyko otetaan pois ja hänestä tulee taivaan sotamies.
Eukko ihan heltyi ajatellessaan että pikku Matykosta olisi voinut tulla taivaan sotamies; kyyneleet valuivat pitkin poskia, — kunpa vain ei niitä olisi tipahtanut lettutaikinaankin.
— Adameczin leski! — huudahti Wibra mielenliikutuksesta värisevällä äänellä. — Ettehän vain ole polttanut sitä sateenvarjon vartta?
— Ka, mistäpä muuten olisin ottanut ne kolme kekälettä, jos en olisi sitä polttanut?