Wibran täytyi nojata seinään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, vimmatusti kiersivät ympyrässä lautaset, pannut, astiat ja hellanreijästä nousi korkeassa tulenliekissä jälleen tuo kolmas paholainen, joka määrän päässä virnisteli: Täällä on tyhjää.
Yhtäkkiä tarttui joku kädellään hänen olkapäähänsä. Se oli Sztolarik.
— Oli, ei ollut, mutta älä ole allapäin, veikkonen. Niin on kohtalon tahto ja sillä hyvä. Tästälähin et ainakaan aja turhia haaveita takaa, vaan luotat omaan kykyysi. Ja usko pois, sekin jotain maksaa.
PIKKU VERONKA.
Turhaan Sztolarik koetti Wibraa lohdutella. Helppo on saarnata että maalliset tavarat vieroittavat ihmisiä taivaallisista; hyvät on silti ne maallisetkin tavarat.
Kun meiltä kuolee rakkain lapsemme, tulee aina perheeseen joku erittäin viisas ystävä lääkitsemään surusta murtunutta sydäntämme sanelemalla ettei muka tiedä mitä olisi lapsesta tullut, olisi saattanut kuolla vielä vaikka hirsipuussa, parempi oli että hänen näin kävi. Mutta silti ei tuo viisaus ole kyennyt ainoatakaan kyyneltä kuivaamaan, siksi heikko se on sydänsuruun verraten.
Sztolarik siinä puhui paljokin, mutta Wibran mieltä karmi ajatus että hän ei koskaan tule omistamaan herrashovia englantilaisina puistoineen ja mitä muuta semmoiseen kuuluu; koko maailma näytti aivan toiselta, sangen surulliselta.
Kyllä se silti oli ennallaan. Aika kulki edelleen, aivan kuin Adameczin leski ei olisi vanhaa sateenvarjon vartta polttanutkaan. Pappilan ruokasalissa seinäkellon viisari joutui roomalaisen kakkosen kohdalle, jolloin se alkoi soittaa muuatta säveltä, piiat kattoivat pöydän päivälliseksi. Adameczin leski toi liemivadin sisään, kirkkoherra nouti vieraansa, kutsui heidät ruokasaliin, asettaen heidät istumaan toisen toiselle, toisen toiselle puolen madame Krisbayta, kun hän yhtäkkiä huomasi että Veronkaa ei ollut missään.
— Juuri sitä minäkin aioin kysyä, — virkkoi madame. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne?
— Minä taas luulin, — kirkkoherra vastasi, — että hän oli teidän luonanne.