Tosin kellonsoittaja Kvapka Pál väittää aivan toista. Hän sanoo että kun hän rajuilman puhjetessa soitti kelloja pilviä karkottaakseen, ja sattui vilkaisemaan taakseen, hän näki vanhan juutalaisen näköisen ukon astua laahustavan pappilaa kohden ja että tämän kädessä oli tuo suuri punanen kangaslautanen, jonka pastori sitte oli tavannut korin päällä.
Kvapka ei tietenkään sen enempää siihen huomiotansa kiinnittänyt, unissaan kun vielä oli ja tuulikin pölyä lennätti hänen silmiinsä, muistaahan vain asian himmeästi. Mutta minkä muistaa, sen hän tohtisi vaikka valalla todeksi vannoa, — ja Kvapka on luotettava mies.
Tuon juutalaisen näköisen ukon olivat nähneet jotkut muutkin. Vanha se oli, pitkä, valkoinen tukka, koukkuselkä, kädessä keppi, jonka kahva oli solmussa kuin sian saparo. Pribilékin kaivolla oli tuuli vienyt hatun hänen päästään ja silloin huomattiin ukon olevan aivan paljaspäisen.
— Toden totta, — virkkoi suntio, joka myöskin oli nähnyt hänet avopäin, — hän oli aivan sen näköinen kuin kirkkokuvissa pyhä Pietari. Ihan samannäköinen, avaimia vain ei ollut kädessä.
Pribilékin kaivolta oli hän oikaissut yli Stropovin niityn, missä Krátkin lehmä, joka oli sinne omin lupinsa päässyt, yritti puskea juutalaisukkoa, mutta oli tämä sitä lyönyt kepillään, ja siitä lähtien oli lehmä — kysykää vain Kratkin perheeltä — ruvennut lypsämään neljätoista tuoppia päivässä. Sitä ennen sai kiittää onneansa, kun se antoi edes neljä.
Kylän laidassa vanhus oli vielä kysynyt myllärin piialta, mistä menee tie Lehotaan. Tyttö oli sen hänelle neuvonut, ja oli ukko lähtenyt kapuamaan polkua ylös vuoristoon. Vasta nyt muistaa myllärin piika havainneensa jotain sädekehän tapaistakin vanhuksen pään ympärillä tämän poistuessa hänen luotaan…
Tietysti se oli pyhä Pietari! Minkästähden ei olisi voinut hän olla? Olihan hän taivaltanut monet matkat ennenkin Herran Kristuksen kanssa. Onhan hänen tekosistaan niin monta kertomusta, että niitä muistellaan vielä sadannessa polvessa. Mikä silloin ei ollut mahdotonta, saattaa tapahtua vieläkin. Miehestä mieheen kulki kylässä ihmeellinen huhu että viime rankkasateen aikana Jumala oli lähettänyt kangasteltan pastorin pikku siskolle, jotta tämä ei kastuisi. Orpojen ja avuttomien suojelija oli juoksuttanut pyhän Pietarin itsensä sitä tuomaan.
Kelpasi lapsen nyt elää. Hän pääsi heti kaikkein lemmikiksi. Kylän emännät alkoivat kaikella kiireellä paistaa piirakoita ja pannukaakkuja viedäkseen niitä pikku tulokkaalle. Tuskin oli pastori ovensa auki saanut, niin jo alkoi heitä lappaa sisään, kantaen hienoilla ja puhtailla liinasilla peitetyltä ruokatavaroita, toiset toistaan hienompia. Pappi suuresti kummasteli, kun niitä yhä tuli uusia.
— Voi, kulta kunnianarvoisa pastori, meillä olisi tässä vähän namusia. Olemme kuulleet että teidän pikku siskonne on saapunut ja ajattelimme että muutama makupala hänelle hyvää tekisi. Pitäisi tosin olla parempaakin, mutta ei sitä köyhä kykene kaikkia hankkimaan. Kyllä meillä on hyvä tarkoitus, mutta jauhot eivät ole parasta lajia, ja tuo mylläri roistokin ne vielä vähäsen poltti, ainakin mikäli se hornahinen ei niitä varastanut. Saisiko nähdä sitä pikku enkeliä? Voi, senhän sanotaan olevan niin erinomaisen kaunis. Tietenkin salli pastori emäntien mennä pikku Veronkan luo, häntä silittelemään, hyväilemään ja suutelemaan. Suutelipa muuan heistä hänen pikku jalkojaankin.
Pastorin täytyi usein kääntyä heistä poispäin, salatakseen seurakuntalaisiltaan niitä kyyneleitä, jotka mielen heltyessä väkisin nousivat hänen silmiinsä, varsinkin kun hän vielä sai tunnonvaivoja itseänsä soimatessaan: