— Olen arvostellut näitä ihmisiä aivan väärin. Parempaa kansaa kuin
Glogovan ei ole koko maailmassa. Miten ne minua rakastavatkaan!
Ihmeellistä, kuinka ne rakastavat!
Illan suussa saapui vanha Adammeczin leskikin, joka tosin ei tähän asti ollut näyttänyt suurestikaan uudesta pastorista välittävän, mutta joka sen nojalla, että hänen isänsä parta oli kasvanut vielä kuoleman jälkeen ja vainaja siten päässyt tavallaan pyhimysten pariin, katsoi olevansa oikeutettu puuttumaan kirkonkin asioihin.
— Kunnianarvoisa pastori, — hän virkkoi, — lapsi tarvitsee hoitajan.
— Niin tarvitsisi, — vastasi pappi hetken mietittyään, — mutta pieni on palkka ja seurakunta köyhä.
— Köyhä se pahus on, — kivahti Adameczin leski, — sillä kun ei ole sydäntä ensinkään. Mutta meillä on sydän paikallaan. Ja eihän pastori osaa tyttöä pukeakaan, ei pestä eikä kammata sen hiuksia. Välipalaakin se tarvitsee, ettekä te voi käydä lukkarissa lapsen kanssa aina syömässä. Täällä on ruokaa laitettava, pastori kulta. Sen sanon minä vanha ihminen. Kellonsoittaja kykenee tosin siivoamaan, mutta eihän se tolvana osaa lapsia hoitaa.
— Niin, niin, mutta mistä ottaa…
— Mistäkö ottaa? Tässähän olen minä. Olen aivan kuin papin emännöitsijäksi luotu, vaikk'ei minua vielä koskaan ole mistään semmoisesta epäilty.
— Niin, — sopersi pastori, — mutta mistä palkka?
Adameczin leski löi kahta kämmentä lanteilleen.
— Jättäkää se, pastori kulta, meidän kahden asiaksi, minun ja Jumalan. Hän kyllä vaivani palkitsee teidän sijassanne. Vielä tänä iltana tulen palvelukseen, tuon mukanani keittoastianikin.