Wibra istui pöydässä jäykkänä kuin tammenterho; hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen.
— Ehkäpä hän on nukahtanut mehiläishuoneessa, — huomautti kirkkoherra, — taikka on ehkä (hän epäröi hetkisen, jatkaisiko vai ei), ehkä on teidän välillänne jotain tapahtunut.
Hän loi Wibraan tutkivan katseen.
— Meidänkö välillämme? Ei, ei mitään, — vastasi Wibra kylmästi.
— Juokse siis, Hanna, uuteen taloon ja pistäy mehiläishuoneessakin. Ja me maistakaamme, hyvät herrat, älkäämme antako häiritä itseämme. Hän on vielä lapsi ja voipi saada yhä uusia päähänpistoja. Ehkä on nytkin lähtenyt juoksemaan jonkun perhosen perään. Maistakaa, herra pormestari, tätä punaista viiniä, tehkää hyvin!
Hän ei sentään niinkään paljon rohkaissut vieraitaan kuin itseään. Hän istui siinä kuin neuloilla, huolestuneena ja puhellen hajamielisesti. Pormestari uteli, oliko aikainen kevät tehnyt hyvää vuoden kasvullisuudelle ja missä määrässä.
— Oli kaksikin, — pappi vastasi.
— Onko kirkkoherralla useampia sisaria?
— En tiedä.
Nämät sekavat vastaukset osoittivat, miten apeaksi hänen mielensä oli painunut ja että hän vain kohteliaisuuden vaalimana siinä heidän keskellään istui. Vihdoin päätti pormestari ratkaista asian ja puhui kahvia juodessaan: