— Olisi parempi, jos kirkkoherra itse menisi neitiä etsimään. Ja olkaa hyvä, käskekää samalla kuskini valjastaa, sillä tästä on aimo taival Beszterczeen.
Kirkkoherra käytti kohta tilaisuutta hyväkseen, madame Krisbay samoin pyysi anteeksi että hän poistui; tapaus oli siksi merkillinen, että hänkin alkoi käydä levottomaksi.
Molemmat vieraat miehet jäivät yksikseen. Kumpikin istui vaiti ikävissään. Seinäkello yksin siinä nakutti haavemaisesti.
Silmät selällään katseli Wibra liikkumatonna ja jäykkänä häkissään kyyhöttävää kanarialintua. Sekin oli nyt siinä allapäin.
— Käske sinäkin valjastaa, — katkasi pormestari vihdoin äänettömyyden.
— Mennään yhdessä.
Wibralta pääsi huokauksen tapainen, jonka merkitystä ei ollut helppo käsittää. Vaan kun hän myöskin pudisti päätänsä, näytti käyvän selville että hän ei vielä aikonut käskeä valjastaa.
— Mutta onhan sinun lähdettävä täältä. Eihän meillä ole täällä enää mitään tekemistä.
— Mahdotonta, sen sanon.
— Minkätähden?
— Ettekö huomaa että Veronka on kadonnut.