— Mitä sinä hänestä? Kadonnuthan on sateenvarjon varsikin.
Wibra löi suutuksissaan nyrkkiä pöytään niin, että lasit helisivät.
— Minä viis sateenvarjon varresta!
— Niinkö? Vaan senkö sijaan tytöstä? Ethän sinä äsken ennen päivällistä niin sanonut.
Wibra kohautti olkapäätään.
— Se oli silloin! Silloin en vielä tiennyt.
— Ja nytkö tiedät?
— Nyt tiedän, — hän vastasi lyhyeen.
— Oh hoh! — puhui pormestari pisteliäästi,— milloinkas se Amor onkaan päässyt sinuun sytyttämään tuota ihmeellistä tulta, sillä eihän tyttö tuolla tavoin kadotessaan osoittanut sinua kohtaan mitään erikoista mieltymystä.
— Juuri sen vuoksi tunnen tällä hetkellä hornan tuskia. Voi, uskokaa minua, holhoojani, että perintöni katoaminen minusta nyt tuntuu ihan pikkuseikalta.