Nuoren miehen tuska koski siihen määrään pormestariinkin, että hän puhkesi vilpittömästi sanomaan:
— Sehän on aivan toista. Saakeli soikoon, sano sinä vain näin: Silloin minäkin jään tänne. Tule, mennään mekin etsimään neitokaista, niin saamme suoraan kysyä hänen mieltään.
Heidän tullessaan ulos oli pihalla jo aika häläkkä; kovimmin kuitenkin
Adameczin leski voivotteli, käsiänsä väännellen.
— Tiesin, tiesin, se siitä lopuksi tulee. Sadun keijukaiseen ei saa sormin koskea, taikka haihtuu se kuin utu. Hoi, meidän pikku neitiä! Hän oli Jeesuksen morsian; kun hänestä tehtiin kuolevaisen miehen morsian, kutsui Jeesus hänet luokseen.
Sztolarik astui kiireesti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
— Mitä sanoitte? Oletteko jotain kuullut?
— Karjapaimenen emäntä tässä vastikään kertoi, pyydän nöyrimmästi, nähneensä aamupäivällä neidin astuvan, silmät itkusta punaisina, yli niittyjen suoraan Bjela-Wodaa kohden… Herra Jumala, asiahan on selvä.
Keittiön ovella seisoskeli joukko naisia ja lapsia, jotka olivat tapauksesta tiedon saatuaan sinne kerääntyneet; muuan heistäkin oli nähnyt Veronhan puutarhan laidassa, mutta jo ennen kuin karjapaimenen vaimo.
— Oliko hän surullisen näköinen? — Wibra kysäsi.
— Itki.