— Tässä olen.
— Mene heti paikalla torniin ja soita suurta kelloa.
— Mutta eihän nyt ole tuli irti!
— Vaan minäpä käsken. Tunnetko minut?
Tunsipa hyvinkin.
Sztolarik oli, ennenkuin pääsi notarioksi, toimittanut nimismiehen virkaa tässä kihlakunnassa, ja Glogovassa kasvoi jo siihen aikaan runsaasti aimo pähkinäraippoja. Kvapka Pál juoksi kuin vimmattu, ja pian alkoi suuri kello vaaraa ilmoittaen kumeasti soida…
Ilma oli tyyni. Kellon pelottava ääni kaikui mahtavasti joka suuntaan, ja kaikkialta, pelloilta, laaksoista, vuorilta, metsistä ja rotkoista alkoi kerääntyä ihmisiä, joka taholta, pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä, ihmisiä, jotka kaikki juoksivat kylää kohden. Ihmeellistä, mistä yhtäkkiä ilmestyikin niin paljon ihmisiä. Ainoastaan se, joka saa viimeisellä tuomiolla nousta ylienkeli Gabrielin pasunanääneen, saa varmaan nähdä jotain tämän kaltaista.
Tyytyväisenä katseli Sztolarik kirkon kummulta sinne läähättäen juoksevaa väen paljoutta.
— Näetkös, meidän ei muuta tarvinnut kuin seisoa keskellä kylää, niin tuodaan joka sopesta meille Veronkasta tietoja. Ja tarpeettomiapa ovat nekin, sillä Veronka itse varmaan kohta saapuu. Kuulehan, kellonsoittaja, tähystele sieltä tarkoin, etkö näe missään neitiä?
— Näen kyllä, juoksee tuolla Srankón maissipellon laitaa.