— Hän elää! — Wibra huudahti innostuneena, mutta seuraava johtopäätös pian hänen mielensä taas masenti. Hän elää, ei siis mitään hätää, mutta on juossut minua pakoon.
Hän alkoi siinä miettiä, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi hukkunut. Silloin olisi hän voinut todella uskoa häntä rakastaneensa ja itkeä lemmittynsä menettämistä.
Pormestari ärjäsi kellonsoittajalle, joka yhä vielä kiskoi kelloa hihnasta.
— Heitä jo, senkin tolvana. Näytä kädelläsi, millä suunnalla on Srankón maissipelto.
Kellonsoittaja viittilöi peltoja kohden.
— Mene sinä Gyuri häntä vastaan ja koeta koreasti saada selville, mikä häntä vaivaa.
Mutta silloin oli jo asianajaja menossa kautta pappilan puutarhan Magátin lusernimaalle, ja kovasti sykähti hänen sydämensä, kun sieltä voi nähdä Veronkan viheriässä puvussaan, ei edes hattua vaan pieni punainen huivi päässä. Nyt hän jo juosta sipsutti läpi Szláwikin pajukon ja tuli yhtäkkiä häntä vastaan Gongolyn niityllä.
Nähdessään Wibran neito kiljasi ja joka jäsen alkoi vavista.
— Missä on tuli irti? — hän kysyi tylsästi.
— Älkää pelästykö, Veronka. Ei ole tuli missään irti. Holhoojani käski vain soittaa kelloa, houkutellakseen teidät kotiin. Minkätähden menitte?