Neito kävi kalpeaksi kasvoiltaan; hän puraisi huuleensa.
— Sitä en sano, — hän vastasi hiljaa, tuskin kuuluvasti, — antakaa minun mennä… jättäkää minut.
Hän kääntyi poispäin, aivan kuin aikoisi uudestaan paeta metsään.
— Jumalan tähden, Veronka… Älkää minua kiusatko. Mikä teitä vaivaa?
Mitä pahaa olen tehnyt?
Neito katsoi häneen tiukasti, kylmästi. Silmät olivat kuin jääpuikot.
— Jättäkää minut, — hän toisti. — Mitä minusta tahdotte?
Asianajaja hyppäsi yhtäkkiä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Veronka koetti kaikin tavoin vapautua, he taistelivat siinä toden tiestä, mutta mies ei laskenut irti, ennenkuin hän oli väkisin saanut toisen kihlasormuksista neidon sormeen.
— Tätä tahdon, hän lausui rukoilevin katsein.
— Tätäkö? — naurahti neito katkerasti. — Mutta minä tahdon tätä!
Näin sanoen kiskasi hän sormuksen sormestaan ja viskasi sen kauas niitylle ruohikkoon.