Wibra rukka tarttui kaksin käsin ohimoihinsa.
Voi, mitä teittekään minulle? Mitä teittekään?
— Älkää tulko tänne teeskentelemään, herra Wibra. Älkää tulko tarjoamaan sormustanne köyhälle tytölle, vaan pujottakaa se sateenvarjoon… sateenvarjonhan te tahdotte naida ettekä minua. Joko ymmärrätte?
Yhtäkkiä selvisi Wibralle pulman salaisuus.
— Herra Jumala, tehän olette kuunnellut keskusteluamme.
— Niin, tiedän kaikki, — neito vastasi hieman punastuen. — Teidän on turha kieltääkään.
— Herranen aika, minä en tahdo mitään kieltää enkä salata. Kuunnelkaa minua, pyydän, kuunnelkaa.
He astuivat kotiin päin hiljalleen pitkin niityn reunaa; Wibra kertoi, neito kuunteli, tuhannet hyönteiset ja sirkat sirisivät ja lentelivät ruohikossa, kiidellen ristiin rastiin heidän tiellään. Wibra kertoi koko elämänsä, isänsä tarinan, otaksumiset perinnön olemassa olosta, miten tuli lähteneeksi sitä etsimään, mihin Gregorics vainaja oli mahdollisesti sen kätkenyt, miten hän oli jälkiä noutaen saapunut Bábaszékiin, sanalla sanoen hän kertoi kaikki. Neito kuunteli, ensimmältä syyttäjänä, silmissä ankara nuhteen ilmi, sitte tuomarina saattaakseen oikeutta voittoon, mutta vähitellen alkoi kertomuksen kulku häntä miellyttää, hän lämpeni, ei ollut enää syyttäjä eikä tuomari vaan ihmettelevä kuulija, joka hämmästystä osoittavilla huudahduksilla useat kerrat esitystä katkaisi.
Jo lähestyi kertomus häntäkin, vähitellen mutta varmasti alkoivat häämöttää ne langat, jotka punoutuivat hänen kohtaloonsa, nyt vain jatkoa, jatkoa…
Jo tulee, jo tulee, jotta kohisee… ja pysähtyy Münzin pojan kohdalla. Münz selvittää, että sateenvarjo varmaan on Glogovassa, sitte puhuu siitä Mravucsánin illallisissa metsänhoitajan rouva… voi, sehän meni juoruamaan, mitä pyhä Pietari oli tuonut orpolapsen suojaksi.