Vielä muutama sana, niin Veronka sai tietää kaikki, arvasi koko asian ja hänen silmänsä heltyivät kyyneliin.
— Herra Jumala, Adameczin leskihän poltti sen sateenvarjon varren!
— Jumala häntä siitä siunatkoon, että teki sen, — lausui Wibra iloissaan, kun näki neidon heltyvän, — nyt voin ainakin todistaa, että rakastan teitä ilman sateenvarjoakin.
Veronka irroitti punaisen huivin päästään ja heilutellen sitä kädessään hän yhtäkkiä löi sillä Wibraa olkapäähän, samalla silmät kyyneleisinä hymyillen.
— Naisitteko todella vielä nytkin minut?
— Tietysti. Mitä sanotte siihen?
— Sitä, että… (hän pysähtyi, omituinen arkuus tuntui kurkkua kuristavan.)
— Että?
— Ja että… juostaan takaisin etsimään sormustani.
Näin sanoen hän pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan hyppien kuin nuori varsa takaisin Gongolyn niitylle; Wibra tuskin jaksoi perässä laukata.