— Jottako silloin satoi? Nythän voitte siis, rakas, kulta herra pastori, sitä mieluummin ottaa mukaanne sen, niin ei ainakaan kastu kallis kapine. Ja kyllä miesvainaani on sen ansainnut. Kyllä hän oli yhtä arvoisa henkilö kuin Gongolyn emäntäkin. Onhan mieheni ollut lautakunnassakin, onpa kirkollekin tehnyt lahjoituksen, hän kun näet viisi vuotta sitten hankki alttarille nuo koreat kynttilät, ja hänen sisarensa on virkannut sen suuren valkoisen alttariliinan. Se punainen pitää myös olla.
— Mutta minähän joutuisin naurunalaiseksi, jos käyttäisin haudalla sateenvarjoa kirkkaassa päivänpaisteessa. Heittäkää, hyvä emäntä, pois mielestänne nuo hullutukset.
Mutta nyt pillahti emäntä itkemään. Millä tavoin oli hän ansainnut sen häpeän, että Herran palvelija kieltäytyy tekemästä vainajalle kuuluvaa palvelusta, joka olisi jälkeenjääneillekin lohdutukseksi. Mitä ihmiset sanoisivatkaan? Sen sanoisivat että Srankon leski ei antanut miehellensä edes kunniallista hautausta, vaan antoi työntää hänet kuoppaan kuin minkäkin kerjäläisen. — Tehkää nyt niin hyvin, herra pastori, — hän rukoeli, ja pyyhkiessään nenäliinallansa kosteita silmiänsä hypisteli hän sen nurkkaa niin kauan, että siitä solmu aukeni ja sisästä putosi kymmenen florinin seteli.
Emäntä nosti sen lattialta ja asetti kainostellen pastorin pöydälle.
— Lisään vielä tämän, jotta vain tulisi täydet menot, pyydän nöyrimmästi.
Tällä hetkellä pujahti kyökistä sisään Adameczin leskikin kauha kädessä emäntää avustamaan.
— Niin, niin, herra pastori, Sranko oli jumalinen mies. Ne juorut, jotka hänestä ovat liikkeellä, eivät ole totta. Ja jos niissä perää olisikin, kohtaisi tuomio yhtä hyvin Gongolyn emäntääkin, — jolle Jumala rauhan suokoon! Kun kerran sateenvarjo oli toisen haudalla, saattaa sitä käyttää toisenkin haudalla. Taikka jos Jumala vielä on vihainen, on yhdentekevä, vaikka hän olisi sitä vähä enemmänkin, mutta jos hän on leppynyt, ei ole hän tästäkään pahastuva.
— Vai niin, ettekö häpeä puhua moisia tyhmyyksiä. Älkää kiusatko minua moisella taikauskolla! Teidän pyyntönne on suoraan sanoen naurettava.
Mutta eukot eivät vieläkään perään antaneet. "Kyllä meillä on omat tietomme, ei herra pastori pääse meitä pettämään!" — ja niinkauan he pyytelivät ja uikuttivat, kunnes lopulta päätettiin että Sranko Jánoskin siunataan sateenvarjon alla. Pastori sentään tähän lisäsi:
— Jos ei sen omistaja ennen tule sitä noutamaan. Sillä senhän on joku varmaan tänne jättänyt, ja jos sitä tullaan hakemaan, on minun se annettava.