Vanha Márton pysyi aivan tyynenä.
— Mitä tämä tietää? Ettehän minua mieline kuoliaaksi kuristaa?
Hellittäkää kaulaliinani!
— Antakaa te myös miehen uida sateenvarjon perään.
— Mutta täytyyhän kukon poikasiaan neuvoa, — puolusteli vanha Márton. — Tällä kohdalla käy kova virta; hän ei kumminkaan sateenvarjoa saavuta eikä ole tarviskaan, sillä se ajautuu itsestään puolisen tunnin perästä saaren toiselle laidalle, virta kun näet tässä saarta kiertää. Puolen tunnin kuluessa kalastajat sitäpaitsi laskevat ulos nuotan, ja siihen joutuu varmasti herran sateenvarjokin, vaikkapa sen jo olisi ehtinyt joku suuri kala sillävälin nielläkin. Saadaan se sitte ainakin kalan vatsasta.
Niin kävi, kuin vanha kalastaja oli sanonut. Sateenvarjo oli tarttunut nuottaan. Suuri oli Gregoricsin ilo, kun sai jälleen käteensä tämän kalliin kapineen. Hyvillä mielin hän suoritti Börczök Jancsille lupaamansa 100 florinia, vaikka tämä ei sateenvarjoa kiinni saanutkaan, palkitsipa vielä senlisäksi runsaasti toisetkin kalastajat, jotka sitte seuraavana päivänä pitkin kaupunkia toitottivat, miten muuan hupsu ukko oli heittänyt sata florinia vanhan sateenvarjon pelastamisesta. Eipä oltu moneen aikaan Tiszasta saatu niin lihavaa monnia. Riitti siitä puhumista sekä toisilla kateellisilla kalastajilla että torikauppiailla.
— Ehkä olisi sateenvarjon varsi kultaa?
— Mitä hittoa. Puuta oli.
— Kangas sitte mahtoi olla erinomaisen hienoa?
— Joutavia! Eihän sitä ole maailmassa olemassakaan sadan florinin kangasta. Olipahan vain punaista palttinaa, sekin jo risainen ja paikattu.
— Asiassa ei siis perää lienekään.