Sairas oli levoton kaiken aikaa, kun renki oli matkalla. Kysyi jo kolmasti hänen tuloaan. Poika vihdoin palasi, mutta huonoja sanomia tuoden. Sähkösanomatoimisto oli jo suljettu, ei voinut enää sähkösanomaa jättää.
Eipä haittaa, lähetetään huomenna. Isäntä onkin vain luulosairas, ei häntä mikään vaivaa; on vain niin hermostunut, ettei häntä saa suututtaa. Sanohan hänelle että sähkösanoma on mennyt.
Tämä valhe sairasta rauhoitti; hän tunsi suurta helpotusta. Itsekseen hän laski, milloin ehtisi poika kotiin. Varmaankin ylihuomenna puolipäivän aikaan.
Vanhus nukkui seuraavan yön rauhallisesti, nousi aamulla vuoteestaan hyvin kalpeana ja heikkona, mutta oli kumminkin liikkeellä, askaroiden piironkinsa luona, järjestellen papereitansa ja muistiinpanojansa. Anna ajatteli itsekseen: "Turha minun on lähettää sähkösanomaa, ei tässä ole mitään hätää, koska hän jo on parempi; parin päivän perästä hän on entisellään."
Kaiken päivää vanhus astua köpitti huoneessaan. Iltapuolella hän sulkeutui kansliaansa, tyhjensi vähitellen pullon hyvää tokajviiniä ja kirjoitteli herkeämättä. Ainoastaan yhden kerran tohti Anna käväistä kysymässä, tarvitsiko hän jotain.
— En mitään.
— Eikö enää mihinkään koske?
— Koskee kylkeeni, siihen paikkaan koskee, mihin viikatemies unissani lyödä läimäytti. Siellä sisässä on kipeä paikka.
— Onko kovinkin kipeä?
— Kovin on.