— Tässä on testamenttini, herra Sztolarik. Kutsuin teidät antaakseni sen haltuunne valvontaa varten. Vanhus hykerteli nauraen käsiään:
— On siinä koreita asioita.
— Tämäkin on liian varhaista, — huomautti Sztolarik, ottaen paperit vastaan. — Mikäs kiire niillä?
Gregorics hymyili raukeasti…
— Sen asian minä tiedän paremmin kuin te, herra Sztolarik. Mutta otetaanpas vielä lasillinen, maistetaan pois. Mitäpä me kuolemasta. Hän on ostamassa marhamintaa. On hauskempi, herra Sztolarik, muistella miten isäni tuli saamaan tätä viiniä. Soma juttu sekin.
— Olen sangen utelias, herra Gregorics.
— Niin, minun isäni oli suuri veitikka. Hän osasi olla ovela, jos milloin eivät suorat keinot tepsineet. Jonkun verran olen minäkin tätä oveluutta perinyt, mutta se ei ole enää sitä oikeaa. Vaikka saman tekevähän se nyt on. Siihen aikaan asui Zemplénissa muuan suurpohatta, upporikas kreivi, joka sen lisäksi oli suuri tyhmeliini. Tuota, oikeastaan hän oli hyvänsävyinen mies, halusi tuottaa muille ihmisille iloa. Juuri sen vuoksi hän tyhmeliini olikin. Isälläni oli tapa ostaa häneltä viiniä ja tehtyään hyvät kaupat tarjosi kreivi aina hänelle pienen pikarillisen tätä nektaria. Innokkaana viinikauppiaana isäni tietenkin alkoi kärttää kreiviä myömään sitä edes parisen astiaa, mutta tämäpä ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. "Keisarillakaan ei ole niin paljon rahaa, että hän kykenisi sitä ostamaan", — hän oli vain vastannut. Kerran kun he taas maistoivat toistensa terveydeksi tätä hengenpelastajajuomaa, oli isävainaa ruvennut voivottelemaan: "Voi, mikä mainio neste, mikä taivaallinen tavara; jospa sairas vaimorukkani saisi nauttia tätä edes sormustimellisen päivässä kahden viikon ajan, varmasti hän paranisi". Jalo kreivi aivan heltyi ja käski kellarimestarinsa antamaan Gregoricsin leiliin "hengenpelastajaa". Muutama päivä senjälkeen sai kreivi vieraita, vallasnaisia, joille hän halusi tarjota tätä hunnunkin sisään kelpaavaa taikajuomaa, mutta nytpä kellarimestari ilmoitti ettei ole jälellä tippaakaan. — "Minne se on joutunut?" — kivahti kreivi kummastellen. "Gregoricsin leiliin meni kaikki, ei tullut täyteenkään." Isäukko oli näet teettänyt tynnörisepällä Pivákilla kolme aamia vetävän leilin, — ukko Pivák elää vieläkin ja muistaa asian, — sen hän kuletti eri kuorma-ajurilla Zempléniin, päästen sillä keinolla viinin omistajaksi. Eikös ole todellakin hyvää? Ottakaa vielä, herra Sztolarik, lähtöryyppy.
Notarion mentyä kutsui vanhus sisään renkinsä.
— Mene heti ostamaan kuparisepästä kattila. Hanki sitte vaikka millä hinnalla tänne kaksi muuraria. Mutta älä sano yhdellekään ihmiselle millä asioilla kulet. Salaisuuksien säilyttäminen oli rengistä yleensä vaikeata. Ainakaan ei olisi pitänyt niin kovasti kieltää. Siinä tapauksessa hän olisi mahdollisesti voinut olla vaiti.
— Mene nopeaan, joudu! Juokse vikkelään! Ennenkuin kynttilät sytytettiin, olivat paikalla muurarit ja samoin kattila.