— Tehdään. Mihin se on tehtävä?
— Minä tulen näyttämään.
Gregorics otti naulasta vanhan ruostuneen avaimen ja käskien työmiesten mennä edellään hän läksi ulos pihalle, vaikka käveleminen tuntui olevan vaikeata.
— Tulkaa perässä.
Mentiin puutarhaan. Sen takana oli "Libanon", parin auranalan suuruinen omena-puutarha, keskessä pieni kivirakennus. Täällä kasvoi mainioita omenia. Juuri näiden vuoksi oli Gregorics ostanut maapalasen taloineen kirkkoherran leskeltä ja lahjoittanut sen Gyurille, merkityttäen sen heti maakirjaan hänen nimiinsä. Kotona ollessaan Gyuri siellä asui Kupeczkyn kanssa, mutta muina aikoina se oli autiona.
Tähän pikku taloon Gregorics nyt vei muurarit, osoittaen seinässä paikan, johon heidän oli aukaistava kolo ja käski heidän tulla häntä noutamaan sen valmistuttua sekä viemään paikalle kattilan, jota umpeen muurattaessa hän tahtoi olla saapuvilla alusta loppuun.
Puoliyön aikana oli komero valmis. Miehet tulivat koputtamaan ikkunaan. Gregorics laski heidät sisään. Kattila oli jo valmisna keskilattialla. Päällä siinä ei näkynyt olevan muuta kuin sahajauhoja, mutta oli silti kauhean raskas. Kaksi miestä tuskin jaksoi sitä kantaa. Mitä lienee sisässä ollut.
Gregorics astui miesten kintereillä eikä hän paikaltaan hievahtanut, ennenkuin miehet olivat sen umpeen muuranneet.
— Kun huomenna annatte uudestaan maalata seinät, ei ylihuomenna pirukaan sitä paikkaa löydä.
— Olen tyytyväinen, — vastasi Gregorics ja maksoi lupaamansa palkkion.