— Nyt saatte mennä.
Vanhempi muurari tuntui kummastelevan, kun heidät niin kevyesti menemään laskettiin.
— Ennen tuollaiset asiat päättyivät toisin, — hän virkkoi hieman halveksivasti. Olen niistä kuullut ja lukenutkin. Ennen muinoin puhkaistiin sellaisissa tapauksissa muurareilta silmät päästä, jotta eivät olisi enää voineet paikkaa löytää, mutta eipä silloin riittänytkään 50 florinia, vaan piti olla satoja kertoja enemmän. — Se oli vanhaan hyvään aikaan! — huoahti toinen työmies.
Mutta Gregorics ei enää puuttunut heidän puheisiinsa, vaan sulki talon vahvan tammioven ja meni kotiin maata.
Aamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin ankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu sinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus ja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki ja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.
— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee puolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui Annalle:
— Käske panna hunajaa niihin torttuihin, Anna; poika niistä pitää.
Itselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi koko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää. Puolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna säikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai pappia?
Gregorics pudisti päätään.
— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan.
Paljoko nyt on kello?