Puolipäiväkellot alkoivat tuomiokirkon tornissa soida.
— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano rengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja kantaa sisään hänen matkalaukkunsa.
Anna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei ollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka hartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut tunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee Matyin mennä.
Sairas kävi yhä enemmän malttamattomaksi:
— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä nauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu, jotta saisin varemmin tiedon.
Pitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta laiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.
Sairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli, tuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen sateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.
— Avaa ikkuna, Anna, niin kuulen paremmin Matyin torven.
Avoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi akatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja päivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin hänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.
— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan vielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.