Vanha kello siellä viereisessä huoneessa piirongilla nakutteli. Se oli kaunis kello; Gregosicsin isä oli ostanut sen kreivi Szentiványin konkurssihuutokaupasta. Sen eebenpuinen kaappi kuvasi kreikkalaisen temppelin etupuolta, pylväät alabasteria ja portaat kullatut; itse kaapissa liikkui suuri heiluri hiljaa seinältä toiselle, kumeasti nakuttaen.

Anna nousi tuolille seisauttamaan kelloa. Tällä hetkellä kuului sairaan huoneesta koriseva huudahdus, käsittämätön, selittämätön ääni, aivankuin hän olisi tukehtumaisillaan ollen koettanut huudahtaa: "Jo kuulin torven, jo kuulin." Vielä korahdus ja loiskaus.

Anna hyppäsi alas tuolilta ja riensi sairaan huoneeseen. Kaikki oli jo siellä hiljaa, vuode oli verta täynnä ja Gregorics siinä kuolleena, kasvot kalpeina, silmät selällään.

Tämmöinen oli Gregorics Pál paran loppu. Kuolonsanoma levisi nopeasti sukulaisten ja naapurien keskuuteen. Kaupungin lääkäri lausui kuoleman johtuneen mahahaavasta. Mutisi jotain siihen tapaan, latinankielisiä sanoja sekaan pannen, että vatsan seinämään oli syntynyt repeämä ja verenvuoto ja että hän olisi voinut auttaa, jos häntä olisi ajoissa kutsuttu. Veli Boldizsár saapui oitis paikalle, samoin veli Gáspár kaikkine lapsineen. Sensijaan rouva Panyóki, synt. Gregorics Eszmeralda, vainajan vanhin sisarpuoli, joka kesäisin asui maalla, sai tiedon surutapauksesta vasta illalla, jonkatähden hän epätoivoissaan huudahti:

— Mikä kova onni, mikä onnettomuus, että hänen piti kuolla kesällä. Olen aina rukoillut Jumalaa että hän kuolisi talvella eikä kesällä, ja kumminkin piti näin käydä. Kannattaako enää nykyaikana rukoillakaan? Herra Jumala, mikä onnettomuus. Nuo kaksi varasta vievät sillä aikaa minulta kaikki. Hän lähti heti matkaan kovalla kiireellä, mutta saapui vasta yöllä perille. Sillävälin olivat Boldizsár ja Gáspár jo penkoneet ja tutkineet kaikki paikat, ottaneet täydellisesti isännyyden, olivatpa ajaneet Annankin pois talosta. Turhaan eukko vastusteli, väittäen talon olevan hänen, merkityn hänen nimiinsä ja hänen siis olevan täällä isäntänä.

— Paljaat seinät sitte teille kuuluvat, — kiisteli herra Gáspár. — Ne te sitte saatte. Kaikki muu kuuluu meille. Täällä ei ole enää mokomalla huonosti eläneellä naikkosella mitään tekemistä! Korjatkaa heti luunne!

Gáspár oli lakimies ja siksi hyvä puhumaan, ettei Anna hänelle piisannut. Itkeä vetistellen hän sai koota huivinsa, arkkunsa ja vaatemyttynsä sekä hilautua Matyi-rengin äidin luokse. Ensin nuo jumalattomat Gregoricsit kuitenkin vielä penkoivat kaikki hänen kapineensa tietääkseen oliko niihin kätkettynä talon tavaroita, pankkikirjoja ja muuta sellaista.

Kolmantena päivänä Gregorics Pál haudattiin. Laihat ja köyhänpuoleiset olivat hautajaiset, kenkään muu ei itkenyt kuin Anna rukka, joka kuitenkaan ei tuon kelvottoman suhteen vuoksi tohtinut mennä arkkua lähellekään, vaan pysytteli jossain laitapuolilla. Poika ei saapunut Szegedistä. Parempi olikin että hän myöhästyi; hänet ehkä olisi ajettu pihasta ulos. Anna oli kuitenkin paikalla, hänet kaikki huomasivat ja häntä katselivat. Suuri komea Gregoricsia talo, joka nyt jäi hänelle, teki hänet huomattavaksi henkilöksi. Kun hän sattumalta pudotti maahan kyynelistä märän nenäliinansa, riensivät kaikki surusaattueeseen kuuluvat ijällisemmät miehet, — jopa muuan neuvosmieskin — sitä maasta nostamaan.

Tämä nenäliinan nostaminen osoitti miten paljon hänen arvonsa oli tänä päivänä ihmisten silmissä kohonnut.

Kolmantena päivänä kokoontuivat kaikki sukulaiset notarion Sztolarikin luo, jolloin testamentti avattiin. Tämä oli jotakuinkin kummallinen.