Köyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä samalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret katsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä sopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla huvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja häiritsemään.
Ilma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia ei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä pienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen. Avojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.
Olen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena kuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen pienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia, keskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet sentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet yhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.
Minun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut. Tuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut meillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin joitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.
Kyläläiset tuntuivat kaipailevan vanhaa pappiansa.
— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan.
Niin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.
— Miks'ette palkkaa paremmin pappianne? — nuhteli esimieheni.
Kysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti suolivyötänsä kohennellen:
— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin renkinsä.
Perukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset valjastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään kansanvalistuksen ystävänä.