Koulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain Jumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli hänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli edustalla.
Opettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György, jos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan näkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta myötätuntoisuutta.
Hän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat oikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään he nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin äänin:
— "Vitajtye panyi!" (Olkaa tervetulleet, herrat).
Tuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille lapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti kummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat silmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on Jumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja kuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.
Esimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen opettajaa olkapäähän hän virkkoi:
— Olen sangen tyytyväinen.
Opettaja kumarsi ja läksi avopäin seuraamaan meitä pihalle.
— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta mistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?
Glogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi vilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.