Nuo yhdeksän rouvaa olivat joutuneet aivan kuin häpeäpaaluun. Koko kaupunki heistä puhui, heidän nimensä olivat jokaisen huulilla, ja jos oli niitä, jotka sättivät Gregoricsia, oli aina joukossa niitäkin, jotka sanelivat:
— Kukapa tietää, missä suhteissa hän on ollut heihin! Tuo Gregorics lienee ollut aika pahus nuorempana. Nekin, jotka ehdottomasti tuomitsivat Gregoricsin menettelyn, arvelivat että siinä on täytynyt olla ainakin joku ystävyyssuhde, koskapa hän heitä muisti, vaan silti hänen menettelynsä ei missään tapauksessa muka ollut gentlemannin, ei vaikka pahintakin otaksuttaisiin, jopa olisi se juuri tässä tapauksessa ollut mitä suurinta säädyttömyyttä.
— Oli se semmoinen tekonen, — virkkoi kaupungin alinotario, Vertány Mihály, — että hän olisi ansainnut tulla kasinosta pois ajetuksi, vieläpä saada luodin otsaansa, jos eläisi. Jumaliste, sen sanon, jos hänen hautakivessänsä mainitaan hänen olleen aatelisen, niin minä sen sanan veitseni kärjellä raavin pois.
Arkistonhoitaja, joka samalla oli palokunnan päällikkö ja jo parisenkymmentä vuotta toiminut kunniaa koskevissa seikoissa asianymmärtäjänä, arveli tapauksesta aivan toisin.
— Koko juttu osoittaa raukkamaisuutta. Mitä naisista? Naisia voi ottaa lukuun ainoastaan heidän viidenteenneljättä ikävuoteensa asti. Mutta nämäthän ovat yhdeksännelläkymmenennellä olevia mummoja. Mitäpä heitä haittaa tuollainen pieni juttu tai panettelu? Eihän ruostuneeseen terään hengitys mitään jälkeä jätä. Toukkiakin hävitetään vain sellaisista puista, joissa vielä on lehtiä ja kukkia tai kantavat hedelmää, mutta kuivuneissa puissa niiden annetaan olla. Sensijaan Gregorics loukkasi miehiä, menetellen siinä raukkamaisesti, sillä pelkuruutta osoittaa sellaisen ihmisen loukkaaminen, joka ei voi enää hyvitystä vaatia. Ja Gregoricshan ei enää, sen saattaa suoraan sanoa, kykene hyvitystä antamaan. Juuri siinä hän teki väärin.
Lähemmin asiaa mietittyä vainajan veljetkin alkoivat kautta kaupungin pitää suurta ääntä vainajan yhdeksästä heilasta. Seuraavana päivänä saapuikin jo varhain aamulla suurella kiireellä ja touhulla notarion luo Vozáry István, jonka puoliso oli yhtenä perijänä, ilmoittamaan että koska hänen vaimonsa ei milloinkaan ole ollut missään suhteessa tuohon hävyttömään Gregoricsiin, hän ei liioin noista 2000 florinista huoli.
Kun tieto tästä levisi, saapuivat notarion luo järjestään kaikki toisetkin rouvat ilmoittamaan, etteivät ota vastaan perintöä, koskapa eivät olleet milloinkaan olleet missään suhteissa Gregoricsiin. Sztolarik notariolla ei ollut moniin aikoihin ollut niin hauskaa kuin sinä päivänä nähdessään noita ryppykasvoisia mummoja punastuen puolustamassa hampaattomina, harmaahapsisina siveyttään.
Vielä hauskempi oli asia Gregoricsin veljeksistä, heille kun näin ollen jäivät nuo testamentin oheen liitetyt kaksikymmentätuhatta — niistä sentään kaksituhatta vähennettynä, sillä Tiedeakademia otti osuutensa, vaikka ei ollutkaan missään tekemisissä Gregoricsin kanssa. Tiedeakademia tuo kymmenes vanha täti — ei liioin ollut niin kaino kuin nuo toiset yhdeksän.
Muikeaksi muuttui kuitenkin pian Gregoricsin veljesten ilo. Noita maatiloja he näet eivät Böömistä mistään keksineet. Veli Gáspár kävi Pragissakin tiedustelemassa, mutta turhaan. Jo kotonakin he olivat tehneet sen huomion, etteivät olleet vainajan papereista löytäneet jälkeäkään tuosta maatilasta, ei edes verokuittia tahi isännöitsijän lähettämää kirjettä. Käsittämätöntä! Boldizsár kiroili: mokomaa ei vielä oltu ikinä kuultu. Notario Sztolarik virkkoi leikillään:
— Se hullu meri saattaa vielä tehdä aika tepposia, kuten se teki Böömissä Shakespearen aikana; se kai on niellyt koko Gregoricsin maatilan!