Veljekset olivat vallan raivoissaan, uhkailivat toimittaa Annan ja Matyin linnaan, jos eivät ilmoita missä on tuo böömiläinen maatila. Perunkirjoitustilaisuudessakin ankarasti kuulusteltiin tässä kohdassa näitä kahta palvelijaa, sillä olihan Matyin pitänyt tuntea asia, hän kun aina oli isäntänsä mukana tämän matkustaessa sinne maatilalleen.
Matyi nyt tunnustikin että hänen isäntävainajansa täällä kotona vain oli kehunut matkustavansa Böömiin maatilalleen, mutta he olivatkin todella matkustaneet Szegediin tai Klausenburgiin, missä Gyuri-poikanen kävi koulua.
— Voi sitä Pál-veitikkaa! Kehtasikin niin pettää sukulaisiaan!
Nyt oli sangen helppo arvata, mitä tuo vanha lurjus oli tarkoittanut — maakin hänen luunsa vielä luotaan työntänee, — minkä tähden hän salaa muutti rahaksi omaisuutensa. Nähtävästi hän tahtoi antaa tuolle pennulle käteisenä maatilansa ja Wienissä sijaitsevan talonsa hinnan.
Mutta oliko hän sen jo myös antanut? Tuskin hän sentään oli saattanut uskoa tuollaisen alaikäisen tenavan haltuun satojatuhansia. Mutta mihin hän sitte ne olisi pannut, kelle antanut? Tätä suurta arvoitusta Gregoricsit koittivat selitellä. Notario, joka viimeksi oli vainajan kanssa puheissa ollut, väitti ettei tämä maininnut sanaakaan muista rahoista. Anna vannoi kautta taivaan ja maan ettei hänen haltuunsa jäänyt rahaa kreutzeriäkään, ja muutenkin hän oli harmissaan, kun oli saanut tyhjänä talosta lähteä. Hän ei todellakaan voinut vainajaa kiittää, tämä kun vielä oli tehnyt onnettomaksi hänen poikansakin, jonka hyväksi vainaja eläissään oli niin paljon varoja käyttänyt, mutta jonka hyvät päivät nyt olivat olleet ja menneet, sillä nuoresta herrasta, jolle palkittiin erityinen opettaja, tulee nyt kotitunteja antava koululainen. Ei näet ollut ensinkään varmaa että äiti kykenisi talonsa tuloilla häntä yliopistoon kustantamaan.
— Mutta — arveli Sztolarik, — jos vainajan tarkoitus olisi ollut antaa kaikki rahansa pojalleen, olisi hän ne voinut lahjoittaa julkisestikin; ettehän te veljet olisi voineet sitä estää. Eikö totta?
Totta puhetta oli tämä, ja juuri senvuoksi asia tuntui niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Wienissä sijaitsevasta talostaan Gregorics oli saanut satakahdeksankymmentä tuhatta ja Priworeczin maatilasta seitsemänkymmentäviisituhatta eli yhteensä neljännesmiljoonan. Herra Jumala, mihinkä hän olikaan pannut niin suunnattomat rahat? Vaikkapa hän olisi muuttanut ne kullaksi ja sulatettuina lusikalla syönyt, ei hän olisi voinut niitä hävittää niin lyhyessä ajassa, ja Gregorics oli tarkka mies. Jossain täytyy siis rahoja olla. Mutta missä? Ihan pyörälle meni pää tätä aprikoidessa.
Tosin ei mitenkään näyttänyt siltä, kuin olisivat rahat olleet Annan hallussa tai pojan taikka Sztolarikin, josta tuli Gyurin holhooja, mutta Gregoricsin veljekset yhä vielä sitäkin epäilivät, jonkatähden he paikkasivat urkkijoita pitämään Annaa silmällä, hakivatpa Pestistä taitavan miekkosen tekemään tuttavuutta Gyurinkin kanssa, josta tällä välin oli tullut lakitieteen ylioppilas, urkkimaan tämän elintavoista ja puheista asian todellista laitaa.
Mutta Gyuri eli köyhän elämää, kävi ahkerasti luennoilla, asui kaupungin laitapuolessa, käyden syömässä eräässä halvassa ruokapaikassa, jota nimitettiin "Aprilliksi". Tämä pieni ravintola juristi-ruokavieraineen oli yksi niitä entisajan omituisuuksia, joita uudenaikainen elämä erikoisen ahneesti on kitaansa niellyt. Sen ruokalistaan oli kuvattu lihava mies puhuttelemassa kadulla laihaa olentoa, ja alle oli painettu seuraava keskustelu:
Herra Laihanen: Missä setä käy syömässä, kun olette noin pulskan näköinen?