— Tiedän, — jatkoi Gregorics Gáspár, että papukaijan kieli leikataan irti veitsellä. Mutta kun te ette ole papukaija, Prepelicza, niin…
— En toki — myhähti Prepelicza kainosti.
— Niin minä leikkaan irti kielenne näillä kahdella setelillä ensin.
Näin sanoen hän veti lompakostaan kaksi sadan florinin seteliä.
Muurari loi ahnaan katseen noihin kahteen lumoavaan paperipalaseen. Ihan olivat silmät päästä lähteä hänen niitä katsellessaan, mutta hän malttoi kumminkin mielensä ja virkkoi vain matalalla ja epäselvällä äänellä:
— Kattila oli sangen raskas… kamalan raskas oli se kattila.
Muuta hän ei osannut sanoa, vaikka näytti sanoja tapailevan, katseli vain herkeämättä seteleitä ja niissä olevaa kahden lapsen kuvaa. Hänellä itselläänkin oli niitä kotona kuuteen asti, vaan ei niin kauniita.
— Mitä nyt, Prepelicza? — kysäsi Gregorics kummastellen. — Yhäkö vielä vaikenette?
— Saisin raskaan kiven omalletunnolleni, jos menisin puhumaan, — muurari huokasi, — suuren, raskaan kiven. Kenties en sitä painoa kestäisi.
— Joutavia! Mitä te höpisette! Kivi, kivi! Kaiken ikänne olette kiviä kanniskellut ja nyt alatte ruikutella että saatte muka kiven tunnollenne. Mies sen kestää! Vai pitäisikö minun tarjotessani teille kahtasataa florinia, vielä laskea lämmin sämpylä sydämellenne? Älkää olko lapsellinen, Prepelicza!