Muurari hymyili, mutta heitti likaiset suuret kämmenensä selän taa, antaen tietää ettei hän rahoista huolinut.
— Vähäksyttekö? — Mies ei vastannut sanaakaan, tuijotti vain eteensä, tukkaansa aukaisten.
Hetken kuluttua hän tyhjensi lasinsa pohjaan asti ja iski sen niin voimakkaasti pöytään, että jalka paikalla katkesi.
— Saamari! — hän äännähti katkerana. — Köyhän miehen kunnia maksaa täällä kaksisataa florinia, vaikka Luoja on meidät kaikki luonut yhdenvertaisiksi. Minun kunniani maksaa yhtä paljon kuin piispan taikkapa paroni Radvánszkyn. Ja kuitenkin herra arvioi sen vain kahteensataan floriniin. Sehän on häpeällistä!
Tähän valttiin Gregorics vastasi omalla valtillaan.
— Hyvä on, Prepelicza. — Ei pidä silti kohta suuttua. Jos teidän kunnianne on niin kallis, menen hakemaan halvempaa. — Näin sanoen hän pisti setelit housuntaskuun. — Menen etsimään sitä toista muuraria, toverianne.
Hän otti esiin kynäveitsensä ja kilisti sillä pullon kylkeen.
— Tahdon maksaa!
Prepelicza purskahti nauruun.
— Vai niin! Vai ei saisi enää köyhä mies tässä puhuakaan. Vai lähdette nyt etsimään sitä toista. Ja se toinen ei muka ole yhtä kunniallinen ihminen kuin minä. Kai, kai. — Mies raappi harmissaan niskaansa, johon oli noussut häijy äkämä. — Hyvä on… pankaa herra lisää vielä viisikymmentä, niin minä kerron kaikki.